keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Sateenkaarikulkueen tunnelman ylämäki alamäki

Pride tuli ja meni jälleen. LGBTIQ-kansa juhli jälleen viikon verran olemisensa riemua. Itse emme päässeet osallistumaan kuin kulkueeseen ja puistojuhlaan, mutta onneksi edes niihin. Koko riemukas päivä olisi saattanut jäädä väliin, elleivät lapset olisi vaatimalla vaatineet mukaan pääsyä. Muutto ja remontti tuntuivat kovin raskailta kun heräsimme lauantai aamuna kasaamaan niin lapsia kuin eväitä sun muita autoon, päivän reissua varten. 


Sää Helsingin päässä oli surkea, mutta parani loistokkaaksi auringon paisteeksi ennen kulkueen alkua. Keräännyimme ajoissa Sateenkaariperheiden pariin ja katselimme kuinka väki kerääntyi Senaatintorille. Kylteissä ja iskulauseissa näkyi ja sateenkaarevan kansan suusta kuului ajankohtainen sanoma: itsemääräämisoikeuden ja translain uudistamisen tarpeellisuus. Ja tietenkin aina ajankohtainen

 "Rakkaus kuuluu kaikille"


Oli ilo kulkea tässä joukossa perheen kanssa tuntematta oloaan uhatuksi, vaikka muistot kävivät mielessä. Enemmän vapaaehtoisia olisi toki toivonut paikalle organisoimaan lähtöä, mutta mitäpä minä olen sanomaan kuinka karavaanin kuuluu kulkea. Tärkeintä lienee tunnelma, jossa koin juhlivani moninaisuutta ja marssivani ihmisoikeuksien puolesta. Pride kun ei ole ainoastaan mikään samba-karnevaali, jota sopii tulla seuraamaan. Se on paljon enemmän. Viime vuonna kuulin kadun varrelta jonkun sanovan "Eihän tämä ole hauska kulkue" mutta hillitsin haluni pudottautua joukosta kertomaan ettei tarkoitus ole hauskuuttaa katsojia, vaikka pilke silmäkulmassa ja värit liehuen kuljetaankin. Silloinkin mukana oli lapsia, joten marssin heidän mukanaan - enkä suinkaan saarnaamisen ehdoilla. 

Pride nostaa tunteita pintaan. Iloa ja inhoa. Kulkueessa esille tulee ilo. Juhlakansa on innoissaan ja ylpeä. Hei, meitä oli paikalla 25 000! Se ei ole mikään pieni määrä ihmisiä kulkemaan tuonne kaduille! Välillä meinasi tulla itku, toisena hetkenä nauru. Toki tunteita nostattaa pintaan meidän tulevat häät. Juhlaväki ei vallannut vain katuja vaan somenkin valtasi sateenkaarien värittämät profiilikuvat ja Amerikan päätöstä juhlittiin hurraten

En minä ainakaan tule miettineeksi viihtyvätkö katsojat paikalla.

Kuva Facebook, Ilka Helo

Oliko paikalle lähetetty joku Perttiina-KesäErkki, jonka artikkelia ei oltu sitten oikoluettu, koska ohjeena oli tehdä sellainen samanlainen juttu kuin aiemminkin? Tuskin. Jutun kirjoittanut Johanna Mannila voisi valaista vähän ajatustaan otsikoinnin taustalla. 

"Koin enemmän juhlivani moninaisuutta kuin sietäväni erilaisuutta, mutta kai toimittaja tietää paremmin."
Sinä sen sanoit Ilka, kiitos!

Ja vaikka tipan tippaa en Prideilla nauttinut, oli seuraavana päivänä olo kuin olisi saanut krapulan vaivakseen. Edellisenä päivänä vain iloisia ajatuksia täynnä ollut Facebook oli osittain täynnä symbolien kuvia ja LGBTIQ-yhteisöä vihaavien ihmisten kommentteja. Hesarin otsikointi sai pahan maun suuhun.
Ja vaikka minulla ei ole Facebookissa tapana paasata, kirjoitin yhteen sateenkaaren värein koristeltuun profiilikuvaan, jota oli kommentoitu rumasti, näin:

 Meillä on oikeus elämäämme (,tulla siksi mitä olemme) ja rakkauteemme. 
Ja jos jollakulla on "oikeus" sitä parjata, olkoon minullakin sama oikeus hänen elämäänsä. 
Ja tuntekoot he nahoissaan sen kuinka minä en heitä hyväksy. 
Rakastakoon nainen miestä ja toisin päin. 
Mutta on luonnotonta toivottaa muita matkalle helvettiin yhden nidoksen nimissä. 

Tunnen monia uskovia, joille minä olen ihminen muiden joukossa. 
Ja heidän puolestaan minä kunnioitan heidän pyhää kirjaansa, jos he niin pyytävät. 
Koska he kunnioittavat minua ja minulle tärkeitä asioita."

Minä en tiedä miten muille on opetettu, mutta meillä se menee näin. Ja menee minulta seuraavalle sukupolvellekin. Myöhemmin Mannilakin oli muuttanut jo verbinsä "sietää" sanaksi "hyväksyy". Mutta se on ihan eri artikkeli se.