tiistai 24. helmikuuta 2015

Putkeen meni eli työn haasteita

Julkaistu työblogissa 11.6.2014



Aina välillä sitä saa taputtaa itseään olalle ja sanoa "hei hyvin tehty", todeta oman sarkasminsa purevan, ja siirtyä eteenpäin. Ihan niin kuin kaikissa muissakin ammateissa, restauroijakin välillä kämmää. Onneksi kyse ei välttämättä ole mistään pahasta. Satunnainen hajatelma, väärät pensselit käsissä, kenties kahvimukissa (olen oppinut ettei kahvia saa juoda kun tekee pintakäsittelyä), tai hyvinkin tuttu tilanne kun toteaa ettei käsiä kerta kaikkiaan ole tarpeeksi. Taaskaan. Pian ihmiset luulevat että minulla on jokin oireyhtymä, joka pakottaa minut aika ajoin pudottamaan esineitä käsistäni.

Tänään olin itsestäni erityisen ylpeä. Tehdessäni puristusta tuolin jalalle (haastavaa jotta jalan saa oikeaan kulmaan ja puristuksesta tarpeeksi lujan) keskittyminen olin itse asiassa eikä suinkaan itsessäni. Ihminen voi siis niin intensiivisesti tehdä puristusta että saa oman käsikorunsa jäämään nalkkiin. Huomaamattaan. Seisoin siinä sitten hetken paikoillani, käsi kiinni puristimessa ja mietin hölmistyneenä minkä valinnan teen. Päätin keplotella itseni vapaaksi. Se puristus oli niin hyvä.

Marraskuun muistoja työblogista Vuosi ilman uusia vaatteita-haasteesta

Julkaistu työblogissa 3.11.2014

Marraskuun puolella jo ollaan! Ulkona ei pakkanen pauku ja ilma on syksyisen kostea. Tämä tarkoittaa sitä, että iltaisin ehtii vielä rauhassa kunnostamaan talvivaatteita uutta koitosta varten ja laittaa napit paikoilleen. En uskoisi että olisin moisessa puuhassa ellen olisi sitoutunut elämään vuotta ilman uusia vaatteita. Haasteesta voi lukea henkiökohtaisesta blogistani, johon tulee aika ajoin kirjoitettua niitä näitä pässin päitä. Mutta mikäli pohdintani itse aiheesta eivät innoita lukemaan tekstiäni - voit hyvillä mielin vilkaista alla olevan lehtijutun Borgåbladetista (julkaistu 19.9.2014).




Millipinkkamuistoja

Julkaistu työblogissa 21.5.2014

Joskus sitä huomaamattaan hoksaa vanhojen muistojen pyrkivän pintaan kesken työpäivän. Aiemmin tänä keväänä muistojen kätköistä palasi mieleen vapaaehtoisen varusmiespalveluksen ajat, kun alokasajalla sai tehdä pinkkaa ja punkkaa niin monta kertaa kuin "halusi". Itse asiassa se oli yksi mun lempipuuhistani, koska omaa mieltäni ilahdutti nähdä kuinka ruudut juoksivat suorana linjana. Tämä siis itse asiassa tarkoitti sitä, että aika pian opin päiväpeittojen kikat ja näppejä poltti päästä tkemään muiden pinkkoja ja punkkia, kun oma läpäisi alikersantin tarkastuksen. Asiakas ei siis olisi voinut valita kangasta paremmin. ;D