torstai 28. elokuuta 2014

Eduskuntavaalit 19.4.2015 ja olen jo kyllästynyt

Voi helvetin helvetti. Kohta se taas alkaa: eduskuntavaalikampanjat. Tulee kovin lapsellinen olo, kun sanoo sen mitä todella ajattelee: mä en kestä!

kuva: kuvakaappaus http://www.eduskuntavaalit-2015.fi/ 28.8.2014

Olen itse ollut aktiivinen poliittisissa piireissä. Sitten tuli "muu elämä" mukaan kuvioon ja piti päättää: jatkanko poliittisesti aktiivisena, monen yhdistyksen toimijana samalla rakentaen uraani, käyn kenties läpi toisen burn outin heti perään ja kaupan päälle uuden kierroksen masennusta... vai alanko elämään ihan vaan omaa elämääni? Valitsin oman elämäni. 

Yllä mainittujen seikkojen vuoksi lienee ihan ymmärrettävää, että eduskuntavaalit ovat edelleen minulle punainen vaate. Eritoten kun kavereissani sekä seurattavissani on edelleen poliittisesti aktiivisia tuttuja. Sosiaalisen median kautta he tulevat kertomaan sen missä ja kenen riveissä he seisovat vaalien alla. 

Nyt tuttavat, kaverit ja ystävät -ketään loukkaamatta ja puoluetaustaa säälimättä: Säästäisittekö meidät edes yhdeltä makkarakojukuvalta vaalityön aikana? Jättäisittekö postaamatta omaan profiiliinne edes osan niistä otoksista, joissa te hymyilette vaaliesitteet käsissänne? Antakaa niitä suoraan puolueenne käyttöön heidän FB-sivuilleen. Siellä puolueen moninaisuuden kuuluu näkyä! 

Edellisten vaalien alla kirjoitin seuraavaa (irroitettu blogitekstistäni): 
Vaalityö on yhtä hymyä niin oikeassa elämässä kuin myös internetin ihmeellisessä maailmassa. Mutta joillakin kansalaisilla hymy hyytyy, kun oma sivusto on täynnä vaaleista kertovia statuksia, twiittauksia, kommentteja, viittauksia linkkeihin, keskusteluihin tai aihetta koskeviin videoihin. Tässä vaiheessa moni on jättäytynyt ulkopuolelle ja alkaa havitella myös sosiaalisessa kanssakäymisessään internetin puolella autuaan tietämättömyyden tilaa. Ei riitä, että kauppakeskuksien ulkopuolella kieltäydytään kohteliaasti mainoksesta, vaan autuutta havittelevat saattavat ilmoittaa julkisesti internet profiileissaan blokkaavansa monet kavereistaan 17.4.2011 asti, jollei vaalien hehkuttaminen hiljene. Hölmöä sanoisin. 

Tuntui hölmöltä, ei tunnu enää. Miksi? Koska olen ollut mukana kikkailemassa, muistuttamassa ehdokkaiden olemassa olosta, seurannut kuinka porukka raatelee toisiaan puoluetaustasta riippumatta, herjaa, haukkuu, kättelee päälle ja hymyilee kuvissa. Kaikki se kuhina ja peli alkaa taas (tai siis on jo alkanut). Ympärillämme vellova huomion ja äänien hakeminen saa haluamattani aikaan oksennusreaktion. Ja tosi asiassa me poliittisesti maailman menosta kiinnostuneet olemme jo jonkin aikaa ihmetelleet sosiaalisen medianne hiljaisuutta tähän asti. Kävin katsomassa muutaman tutun Twitter-profiilit läpi; viimeisimmät postaukset vuonna 2011. (Tämä ei ole mikään tutkimustulos vaan subjektiivinen huomio.) Kohta nämäkin profiilit täyttyvät painavasta asiasta. Olen aika varma siitä.

Omasta näkökulmastani näissä vaaleissa palkitaan jälleen kerran 1. vanhat tekijät ja 2. vaalien välivuosina aktiivisesti kansalaisten kanssa keskustelleet - ei rokkatykkien vieressä viluissaan värisevät kuusi kuukautta poliittisen näkyvyytensä eteen työtä tekevät ehdokkaat. Näkyvä ja aktiivinen keskustelu sosiaalisessa mediassa sekä IRL, jossa kaikki (ei ainoastaan kaverinne tai piireihinne kuuluvat) saavat lähestyä teitä kysymyksineen ja (kyllä välillä aivan typerine) ehdotuksineen, on se seikka jota punnitaan. Etkö ole käyttänyt Twitter-tiliäsi tai poliittiseen agendaasi suunnattua FB-sivua saatikka kotisivuasi vuosiin? Huonompi homma. Vastaukseksi ei riitä se ettet tuntenut kanavaa ihan omaksesi. Koska se mitä olen politiikasta ymmärtänyt on se, että välillä meidän vaan pitää tehdä asioita joista emme pidä tai ole ylpeitä.



Mutta vasta lopuksi se tärkein: pysytään ystävinä kaikesta huolimatta. Me seuraamme teidän poliittista FB/Twitter/Instagram/google+/jne profiilianne (joita yllättävän monilla on, ei toki kaikilla) jos haluamme nähdä näitä kuvia ja päivityksiä päivä toisensa jälkeen. Minä jos kuka ymmärrän, että vaalityö on suuri osa elämäänne, mutta se ei ole välttämättä se ainoa puoli josta me teissä pidämme. Muistakaa siis edelleen päivittää myös kuvia kissoistanne, kakkavaippadraamoistanne, siitä kuinka huonot kengät teillä on jalassanne tai siitä kuinka rakastunut olette juuri nyt. 

(Jos mieleni muuttuu jotenkin vaalien aikana - lupaan päivittää tätä tekstiä tai jopa tehdä uuden pyytääkseni anteeksi kaikkia syntejäni. Mutta nyt tuntuu tältä.)

Sukkahoususankarit ja legginssisisaret hoi

Hyvät naiset ja herrat. On aika ottaa vakava aihe esille: sukkahousut ja legginssit. Syksy on saapunut keskuuteemme ja on aika alkaa suojaamaan kesän paljaina kirmanneet sääret hieman lämpimämpiin asusteisiin. Ja tässä vaiheessa kannattanee jo mainita, että kaikki alla mainitut synnit on suoritettu.

Haluan huomauttaa niille henkilöille, jotka eivät ole käyttäneet sukkahousuja joko koskaan tai pitkään aikaan (ja aikahan kultaa muistot), että kyseessä on hyvin epämukava vaatekappale, joka on vuosikymmenien saatossa osoittanut kuitenkin tarpeellisuutensa. Me (pääasiassa) naiset emme siis käytä kyseenosaista vaatekappaletta sen vuoksi, että voisimme valittaa niiden epämukavuudesta tai aiheuttaa teille ”seksin tappamis”-hetkiä (kyllä armas exäni ilmoitti aikanaan, että seksielämämme on mennyttä, kun legginssit tulevat kuvioihin. Exä meni - legginssit jäi - ero syyhyn ei ollut tämä), vaikkakaan nämä asiat eivät ole estettävissä. 

Hillittömän harvoin löydän mukavia, sopivan kokoisia tai mallisia sukkahousuja. Jos löydän täydelliset sukkahousut: säästän pakkauksen, ostan saman tien useampia samanlaisia ja kulutan nämä uskolliset ystävät loppuun kynsilakan voimin. 

Mutta rakkaat naiset, mikäli sukkahousut eivät ole sopivat, tehkää maailmalle palvelus ja heittäkää niillä haaroista sopimattomilla, lötköttävillä, kinnaavilla tai kääriytyvillä kidutusvälineillä vesilintua. Turha itseään on kiusata mokomilla reuhkoilla, mikäli ilmankin pärjää. Niin ja legginsit eivät ole sukkahousujen korvike, vaan kokonaisuuden pitää sopia yhteen. Kyllä sen huomaa jos muuten kesäinen juhla-asu on pyritty ennen kotoa lähtöä tehdä mukavaksi korvaamalla sukkahousut legginsseillä.

Ja kun nyt saarnaamisen makuun pääsin, niin muistetaan myös se totuus ettei legginssit, jegginssit ja kaikki muut muotoja nuolevat kaksilahkeiset vaatekappaleet kerta kaikkiaan ole housujen korvike. Kyllä peba kannattaa peittää kaikesta kyykkäämisestä huolimatta, kun kadulla kulkee (salille omat säännöt). Kivasti istuvat farkut kyllä tuovat niitä muotoja tarpeeksi esille mikäli niitä halajaa esitellä. Antaa mennä vaan! 

Viimeinen ja kenties tärkein asia, jonka haluan nostaa esille sukkahousujen epämukavuuden nimissä on: sukkahousujen korjailu päällänsä yleisellä paikalla. Rakkaat naiset, nyt on totuuden hetki. Uskokaa tai älkää, mutta sukkahousujen päälle pukeminen ei suo teille näkymättömyyttä. Kun te korjaatte tätä kyseistä asukappaletta kaikkien nähden; kaikki todellakin näkevät sen! Sukkahousujen ylös vetäminen, vyötärön korjaaminen tai minkälainen tahansa venyttely ja vetäminen ei ole sallittua missään muualla kuin naisten huoneessa. Mikäli tiedätte syyllistyneenne tähän rikokseen, palatkaa muutama kappale ylöspäin ja pohtikaa minkälainen vesilintu voisi kohteeksi löytyä. Tai sitten vaan roskikseen. Ne vesilinnut on kuitenkin suojeltuja. 

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Treffit vai itsensä pahoinpitely = deittailun viimeinen metri

Tämä on taas näitä "rakas päiväkirja tyyppisiä pohdintoja. Jos odotat jotain asiallista ajatuksen virtaa, niin ohita tämä. Nyt märsätään saakeli! Taustalle suosittelen The Madden Brothersien kappaletta "We are done" 


Deittailussa tulee jossain vaiheessa se tilanne, kun tosissaan miettii lyökö
mieluummin itseään vasaralla sormeen kuin menee tapaamaan jotain uutta tyyppiä. Sikäli mikäli piuhat ovat hieman löyhemmällä johtuen kellon ajasta tai muuten vaan, niin kaikille lienee selvää ettei edelleenkään ole oikein onnistanut. Sinällään "onnistaminen" on terminäkin niin sopimaton tilanteeseen nähden, ettei huvita alkaa sitä purkamaan. Mutta olemme siis tilanteessa, jossa itsensä satuttaminen alkaa olla aika helvetin varteen otettava vaihtoehto mahdollisuuksiin nähden.

Omaa sohvaperunaansa tällä hetkellä vertaileva lukija saattaa ihmetellä kuinka alan olla näin kypsynyt tilanteeseen? Maailmahan on täynnä ihania tyyppejä, joita ah niin mielellään itse tapaisi! No jaa. Moni teistä siellä maailmassa on ihan okei. Ja mä olen teidän mielestänne ihan jees. Mutta me molemmathan tiedetään ettei se riitä. Pitää olla vähän enemmän.

Tässä vaiheessa minun kuuluu anteeksi pyytävään sävyyn kertoa kuinka en itsekään ole täydellinen, ja ettei se haittaa kunhan vaan rakastaa itseään. Ha! Sontaa! Mä olen ihan hiton mahtava tyyppi. Rehellinen, luotettava, huolehtiva, hauska ja niin edelleen. Mutta nämä jututhan toimii vain jos toinenkin osapuoli arvostaa samoja juttuja. En nyt myy tässä enempää itseäni vaan keskityn siihen kyllästymiseen, joka meidät kaikki sinkut valtaa jossain vaiheessa.

Olen nyt käynyt neljän henkilön kanssa treffeillä. Näiden henkilöiden kanssa keskustelu sujui sulavasti internetin maailmassa, osan kanssa jopa puhelimitse ennen tapaamista. Mutta kun kohtasimme oikeassa elämässä kasvotusten - kipinää puuttui. Sitä mikä saa katsomaan toisen perään uudelleen ja vilkuilemaan ympärilleen josko hän olisi läsnä. Jokaiseen ihmiseen kuitenkin tutustuu jonkin verran ennen treffejä. Sitä kuluttaa aikaa ja energiaa, kiinnostus herää ja paikalle saapuu toiveikkaana vain huomatakseen "ettei meillä ihan synkkaa". Olen alkanut opettelemaan erilaisia sekä uusia tapoja sanoa "sä olet ihan kiva tyyppi". Myös molemmin puolinen hiljaisuuskin ajaa asian aika nopeasti (kummallakin oli sama fiilis - huh helpotus!). "Oli kiva tavata" ja perään heitetty aavikkopallo on aika toimiva.

Ne aavikkopallot ovat kuitenkin aika painavia. Ja niiden mukana saattaa olla jotain painolastiakin, niin ne mokomat saattavat jäädä siihen nurkille sitten kärkkymään ja muistuttamaan itsestään.
"Sillä oli vain takatukka. Olet aivan liian ankara. Tyyliseikoilla ei ole väliä."
"Se on tosi hyvä tyyppi. Sun pitää antaa sille mahdollisuus."
"Et sinä itsekään mikään kukkanen ole."
"Hei, tämä vaikuttaa sentään tasapainoiselta tyypiltä!"

Joo... Taidanpa poistaa sen Tinder-tilinkin samaan syssyyn. Moni kaveri on kannustanut pitämään sen. Ihan "siltä varalta ettei sitä koskaan tiedä". Toiset ovat kannustaneet poistamaan sen koska "kun etsii, ei löydä". Mä en usko kumpaankaan jos ihan totta puhutaan. Mutta mä haluan säilyttää sormeni työhasardeja - en treffivälttelyitä varten. (Koska mä en osaa valehdella, niin äärimmäiset keinot ovat sallittuja. Ainakin mielikuvituksessa. Tataaa!)

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Tinderella osa 2 - Yksi hyvää, toinen pahaa ja muutama wtf?

Sain muutamia yhteydenottoja liittyen edelliseen bloggaukseeni Tinderistä. Oli ihanaa kuulla stooreja onnistuneista treffeistä, jotka olivat johtaneet seurusteluun. Ja tietenkin oli ikävämpää kuulla niistä huonoista kokemuksista, jotka olivat saaneet aikaiseksi koko sovelluksen poistamisen älypuhelimesta. Pohdiskellessani asiaa, tulin tulokseen että Tinder kärsii vielä jonkin aikaa kasvukivuistaan, aivan niin kuin nettideittailu aikanaan. Muistatteko ne parit, jotka internet aikanaan saattoi yhteen ensimmäisten joukossa? Kaikki olivat ihmeissään ja pohtivat kuinka ihmeessä kaksi ihmistä voisivat kohdata internetin kautta. Itse näin koti-illoista nauttivana huomaan, että saatan jopa vieroksua sitä, että suhde alkaa baari-illasta, josta kummallakaan ei ole tarkkaa muistikuvaa.

Missä niitä ihmisiä sitten tapaa? on usein esitetty kysymys ja internet aikanaan vastasi siihen tarpeeseen. Nyt homma on vain kehittynyt pidemmälle. Päätinkin siis jatkaa Tinder-kokeiluani ja kutsua sitä Tinderellaukseksi College Humorin kannustamana. (Miinustakaa toki yhden illan jutustelu kuviosta he he...) Tinderin käyttö on niin helppoa. Tylsää bussipysäkillä, jonossa tai jossain muualla missä olisi täysin normaalia vain kuluttaa hetki aikaa ja kokea pienimuotoinen tylsistyminen? Kaiva esiin älypuhelin ja Tinder laulamaan (tai vaihtoehtoisesti jokin some-sovellus - tämä tyhjiön täyttäminen ei ole vain tinderin käyttäjien synti).

Internet ja sovellukset ovat keino tutustua uusiin ihmisiin, 
ja tehdä samalla hyvän ensivaikutelman ihmiseen 
pukeutuneena smurffishortseihin...

Mutta sitten asiaan, siihen joka meitä kiinnostaa: ihmiset.

Luulin että edellinen bloggaukseni tappaa yhteydenotot, mutta kuten järkeilinkin, niin ei näytä minun juttujani lue niin moni, että siitä olisi jotain haittaa. Osumia siis on tullut edelleen. Mutta se mikä minua ihmetyttää on hiljaisuus osuman jälkeen. Molemmat saavat tiedon, että olemme "match". Nyt olisi sitten tehtävä aloite. Pattitilanne. Toisen profiili saattaa olla niin tyhjää täynnä, ettei keksi mitään muuta sanottavaa kuin "hei" ja siitä nyt on ainutlaatuisuus kaukana. Ainutlaatuisuus on kaukana myös etunimelläni vitsailusta. (Annan kympin sille tyypille joka aloittaa kanssani keskustelun Tinderissä aivan uudelle Taika-nimi vitsillä, jota en ole kuullut). Tilanne pitkittyy, tulee uusia osumia ja lopulta mietin missä vaiheessa mykkäkoululle on pistettävä stoppi, ja joko sanoa hei tai poistaa henkilö Tinder-osumista.

Olen kyllästynyt tekemään aloitetta, mutta olen ottanut sen tehtäväkseni jos mitään ei ala kuulua. Saatan sanoa kohteliaisuuden, tervehdyksen tai jotain muuta mikä mieleen juolahtaa (pitänee laittaa esittelytekstiin että olen puujalkakuningatar, koska osa aloituksista on niin kopisevia, että heikkohermoisempaa pitäisi kai varoittaa). Koen totaalisen hämmennyksen hetken, kun näihin viesteihin ei tule mitään vastausta tai vastaus on luokkaa: hei kiitti. "öööö... No, ole hyvä." Siinä vaiheessa jos ei toisesta mitään kuulu muutamaan päivään, eikä hän itse ymmärrä poistaa minua osumistaan - teen sen hänen puolestaan. Kiitos hei!

Ystävät joiden kanssa olen puhunut Tinderellauksesta eivät kaikki paini samojen ongelmien kanssa. Osalle puskee viestejä niin ettei perässä pysy ja toiset ovat päätyneet poistamaan profiilinsa, koska ovat jo löytäneet Tinderin tai IRL:n kautta elämäänsä mielenkiintoisen henkilön. Jos jotakuta kiinnostaa tippaakaan, voin kirjoittaa bloggauksen myös onnistuneista Tinder osumista. Tai niiden ihmisten näkökulmasta, jotka etsivät elämäänsä sitä kolmatta ihmistä.

Hämmennyksistä huolimatta tässä viikossa on ollut hyvää ja huonoakin. Aloitetaan jälkimmäisestä.

Tinderin yksi hyvä puoli on siinä, ettei viestiosiossa voi lähetellä kuvia (tämä ei ole se huono uutinen). Ei siis kuvia johnsoneista saatikka muista alapääosioista yksityisviestipuolella. Hurraa! Sen sijaan verbaalinen puoli on tullut tutuksi. Se taitaakin olla aika helppoa kirjoittaa toiselle vihjailevia ja jopa suoria ehdotuksia, kun sovellus kertoo kuinka paljon osapuolilla on välimatkaa ja tietty anonyymius on edelleen tallella. Ja ennen kuin kukaan leimaa minua miesten vihaajaksi (olenhan myös bi, ja pahimmassa tapauksessa siis joillekin sisäänpäin kääntyneille urpoille siis myös täten lesbo sekä feministi [josta ne eivät tiedä mitään - ja niin olenkin!]), niin otetaan tähän väliin pieni hetki ja nauretaan hieman itsellemme ja ikäkriisille, jonka moni nainen käy läpi kun 29 vuotta pyörähtää tasaluvuksi ja sitten kaikki meneekin yllättäen epätoivon puolelle. Helpottiko? Minua ainakin nauratti.

Hyvänä puolena Tinderistä on pakko kertoa, että tänään olen käynyt ensimmäisen rehellisesti kivan jutustelun Tinderissä. Siis niin kivan jutustelun, että nytkin hymyilyttää tätä kirjoittaessa. Vaikka se ei mihinkään johtaisikaan, niin on kiva tietää että tuolla on edelleen kivoja tyyppejä, joiden kanssa saattaa natsata. Eikä ne kysy ensimmäisenä: haluatko nussia?

lauantai 9. elokuuta 2014

Tukka illuusio eli matkani turkoosista brunettiin

Elämässä on hetkiä. Ihania voimauttavia hetkiä, kun peiliin katsoessa voi todeta, ettei pelkkä nahkoihinsa sopiminen ole se juttu, vaan myös se että näyttää pirun hyvältä. Sitten tulee niitä hetkiä kun jokin pieni yksinkertainen juttu murentaa sen hienon kuvan, joka sinulla on itsestäsi. Olkaatte hyvä ja tutustukaa Milja Köpsin kirjoittamaan blogitekstiin Iltalehden nettisivulla (linkki 8.8.2014). Ehkä se avannee tätä asiaa hieman pohjustukseksi, koska itsekin aion käsitellä hiuksia. 

Minulla on ollut päässäni kaiken kirjavaa kuontaloa, omaa tai maksettua, hieman klassisempaa ja räväkämpää. Kerran vitsailin pomolle, joka ei pysynyt hiusteni muutosten perässä, että tyyli muuttuu pms-oireiden mukaan ja minä itsekin vain yritän pysyä perässä. 

Tämän kuvan päivitin Facebook- sekä Twitter-kavereilleni (Instagramia unohtamatta; Taikaduu vink vink) tarkalleen 7.7.2014 ja oi luoja kuinka kaunis tunsinkaan olevani. Sain kuulla kehuja hiuksistani ja moni ystäväni koki niiden sopivan minulle täydellisesti. Olin aivan tohkeissani. Miksi en olisi ollut? Katsokaa minua! Meikittä otettu vessaselfie vastavärjätyissä hiuksissa on ehkä kauneinta mitä tulen muistamaan tästä kesästä itsestäni. 


Mutta kuten Tuhkimokin sai luvan oppia, on keskiyöllä takaisin kurpitsaksi muuttuvilla hiirien vetämillä kärryillä, sekä todellisuudellakin yhteinen agenda: muistuttaa totuudesta. Nimittäin soraääniä kuului ja niiden tuottama murska sai minut hämmentymään. Facebookissa minulta kysyttiin olenko saanut palautetta tukastani. Oi kyllä olen! Lähimpää tulleet kommentit loukkasivat pahimmin.Tässä muutama kommentti anonyymina: 

"Minun nuoruudessani naiset halusivat olla viehättäviä. Katsokaa nyt tuota!" ja minua osoitettiin sormella. Vastasin että meidän kauneuskäsityksemme eroavat paljon toisistaan ja jatkoin helteessä verkkareihin sonnustautuneena viikatehommiani ojan reunalla. 
"Olenhan minä jo kaikenlaiseen tottunut, mutta..." Niin? "..." ... "..." Joo antaa olla.
"Maalipurkkiinko olet pääsi dipannut?" Haahaahaa... 
"Taika on todella kiva tyyppi, se nyt vaan vähän näyttää tuolta." Siis "miltä"?
"Niin no ihmekään että sua pelätään, kun nyt katsoo sua." Mä tiedän, osaan olla pelottava. Välillä olen todellinen kukkahattutäti. Esimerkiksi tänään viittasin teinille Linnanmäellä sanomaan kiitos, kun vinkkasin hänen pudottaneen viitosen setelin. Se voi olla tosi pelottavaa. Ja nyt mä siis puhun sellaisesta pelottavasta, että osataan sanoa "kiitos" ja "anteeksi" (jota viljelen usein, enkä siis enää sano sitä tässä bloggauksessa) sekä "ole hyvä" oikeaan paikkaan.  

Nämä kommentit siis ovat vain pieni raapaisu. Tuijotusten määrää ei voi laskea sormin ja olen aika yllättynyt ettei tässä pikku kaupungissa ole tullut enempää kolareita. Se on joko kuudes aisti tai perslihaksiin painautuneet teiden mallit, jotka ovat sallineet lähestulkoon ikkunasta roikkumisen, kun olen kehdannut ulkona näyttäytyä. 

Mitä siis olen oppinut?

Sen, että mikälin ihmiset jotka tuntevat (ja todella Tuntevat) minut, saattavat ajatella tälläistä, niin mitä potentiaaliset asiakkaani ajattelevat? Aloittelevana yrittäjänä minulla ei ole varaa käännyttää potentiaalisia asiakkaita oveltani, jos he jo ikkunan takaa ihmetellessään toteavat että siellä joku punkkari pilaa huonekaluja (koska se nyt vaan saattaa olla mielikuva joka syntyy). Vanhempi kollega kertoi ettei hänen asiakkaitaan ole koskaan haitannut millaiset hiukset hänellä on. Vastasin hänelle näin:

"Luulen, että näin alle 1v. yrittäjänä olleenaa pitää vähän taipua siihen, että joutuu olemaan enemmän normi. Sitten kun uraa on ollut 5v tai enemmän, niin voi jo tuoda esille omaa väriään.  Joten jatka ihmeessä värjäystä - olet sen ansainnut!"

Moni teistä pohtinee, että nyt lienee Taika-tytöllä liioittelun makua olla hommassa mukana, mutta ikävä kyllä asia ei ole niin. Ei tämä duuni ole mikään kauneusmittelö, mutta edustavasta sekä uskottavasta ulkonäöstä ei ole haittaa. Oman tyylin löytäminen on hienoa, mutta usein ulkonäkö yhdistetään siihen millaista työtä ko.henkilö myös tekee. Ja näin uran alkutaipaleella lienee helpointa vain antaa hieman lisää periksi. Lävistykset ovat jo menneet, nyt hiuksetkin, tatuoinnit ovat kylläkin jäädäkseen. 

Joten olen nyt brunetti. Lähes mustahiuksinen. Toivottavasti tämä luo tiettyä uskottavuutta ammattimaisuuteen, aikuisuuden illuusiota sekä itsevarmuutta. 



Ei minua sureta edelleenkään se mitä ihmiset ajattelevat minusta ja hiuksistani. Kyllähän se kirpaisee, kuten Miljaakin. Mutta työhön sen ei sopisi vaikuttaa. Voitte itse todeta kommentteihin oliko tämä nyt hätävarjelun liioittelua. Mutta sitä ennen pelatkaa hieman peliä nimeltään: jos menisin restauroijalle - millaisen ammattilaisen kuvittelisin siellä tulevan vastaan?

Kaikella rakkaudella ja turkooseja hiuksia kaivaten Taika

torstai 7. elokuuta 2014

Disney uusiksi



Disney hahmojen kanssa leikittelyssä ei sinänsä ole mitään uutta. Ankalle pistetään housut jalkaan, Mikki Hiiren synkkä puoli paljastetaan varomattomille ja sukupuolirooleilla on leikitelty aiemminkin. Mutta silti nämä työt jotenkin kolahtivat. Kannustan katsastamaan linkin ja tutustumaan englannin kieliseen artikkeliin. Tämä puhelimella tehty pikainen blogipäivitys ei sisällä sen enempää pohdintaa, koska kaikessa yksinkertaisuudessaan taide kannattaa aina. Torstaisinkin.



keskiviikko 6. elokuuta 2014

Oi pyhä luoja Tinder!

VÄTTELE TÄTÄ NAISTA TINDERISSÄ JOS TAPAILU EI KIINNOSTA. EI YHDEN ILLAN JUTTUJA, kiitos.

Parempi paljastaa saman tien naamansa, niin ei tule sitten mitään sanomista.

Niin kuin moni muukin kolmikymppinen sinkku, minäkin lankesin Tinderiin. Joo, kaverit kannustivat ja ympärillä tapahtuneet positiiviset Tinder-treffit sekä "deitti-ilmiön" saama julkisuus sai minutkin osallistumaan. Eihän se haittaa kokeilla? Ehei! Eihän? linkki NYT-liitteen juttuun Tinderistä, http://nyt.fi/a1305825047414 , linkitetty 6.8.2014)

Älypuhelinsovellus on yksinkertainen. Tinder esittää käyttäjälleen lähialueella olevien käyttäjien kuvia. Kuva pyyhkäistään oikealle, jos ihminen vaikuttaa kiinnostavalta, ja vasemmalle, jos ei. Jos kaksi ihmistä on kiinnostunut toisistaan, sovellus päästää heidät lähettämään toisilleen viestejä. -NYT-liite

Oikealle, vasemmalle, sinne tänne. Alkuun otan aikaa ja tutustun näihin tyyppeihin. Hiljalleen opin ettei suurimmalla osasta Tinderissä esittäytyvistä tyypeistä ole mitään esittelyä profiilissaan. Todella turhauttavaa. Ja aika hemmetin suuri joukko myös harrastaa sukellusta ja lumilautailua. Missä on kaikki tyypit, jotka ovat valmiita kääriytymään sohvannurkkaan, kun puut on kannettu kämppään sisälle ja on aika avata hyvä kirja takkatulen ääressä?! En mä halua mennä mäkeen mun mummon vanhoilla murtomaasuksilla! Ja arvatkaa mitä; osa kysyy missä asun, vaikka kerron sen profiilissani. Kiitos kaikesta taustatyöstä kaverit!

Tinderin käyttäjistä kaikki eivät kuitenkaan ole sinkkuja. Facebookissa ilmoittamansa tiedon perusteella 14 prosenttia seurustelee ja 5 prosenttia on naimisissa. -NYT-liite

Näin on asian laita hyvät veljet ja sisaret! Osalla on profiilissaan viimeisenä hääkuva, jossa mm.morsmaikku on häivytetty taka-alalle, tai profiilissa suhdestatus kerrotaan jopa avoimesti. Harmi ettei monen sormuksen kanssa kuvissa esittäytyvän miehen tai naisen kanssa ole tullut matchia, jotta olisin päässyt kysymään asiasta (voivathan he olla vastikään eronneita). Eipä siinä mitään - seikkailua vailla ovat myös sinkut. Osa kertoo heti suoraan, ettei mikään vakava kiinnosta tai yhden illan ajan voidaan palvella kuin kuningatarta. Surullisimpia on ehkä ne tyypit joiden kanssa tuli match, ja he halusivat yllättäen kertoa fetisseistään, mutta eivät uskaltaneet. Mitä pirun iloa on edes tuoda aihe esille, jos ei ole pokkaa vain kun alkaa kainostella?! No, ainakin olen säästynyt törkeyksiltä. Kiitos siitä! (Ihan tosissaan.)

Taiteilija Anna Gensler piirtää miehet, jotka lähestyvät häntä Tinderissä törkeillä viesteillä. Näyttelijä Connor Hines puolestaan tekee lyhytelokuvia huonoista Tinder-treffeistä. -NYT-liite

Ei hätää matchit ja muut. En todellakaan ala piirtämään teistä kuvia taikka esittelemään teitä niin, että olisitte tunnistettavissa. Olen aivan liian turhautunut koko hommaan tehdäkseni niin.

Oikeastaan olen jäänyt johonkin ihmeelliseen Tinder-kierteeseen. Kuvat eivät kerro mitään ja puuttuvat profiilitekstit kuvien alla eivät lisää innokkuutta. Ohi, ohi, ohi... uu komea... huomaan kaikesta tuskastelusta huolimatta siirtäväni kuvan oikealle. Osuma! Mahtavaa, pidämme siitä mitä olemme halunneet esitellä ulkomaailmalle. Sitten alkaa piinaava vaihe, jossa molemmat osapuolet toivovat toisen aloittavan keskustelun. Kuinka kauan sopii odottaa, jotta voi sanoa jotakin? jne. Helkkari! Koko homma on tuskastuttavaa peliä! Toivoisin toisen tekevän aloitteen, mutta osa kertoo profiilissaan olevan liian ujo moiseen. Kiitos sille tyypille, joka laittoi minulle valmiiksi räätälöidyn aloitteen, joka salli monivalintakysymys mielessä aloittaa keskustelun. Se oli virkistävää, mutta ei vienyt mihinkään. Toivottavasti pääset ideallasi ainakin treffeille! Good luck!

No mitäs tälle asialle nyt sitten tekisi...? Tarkoitus on arvioida kiinnostus pintapuolisesti, mutta silti henkilön vasemmalle siirtäminen leijona-kaulakorun, kiitos-paidan, ylitsepääsemättömän swag-asenteen takia tuntuu pahalta... Vitut. Eikä tunnu. Aika moni ei diggaa turkoosista tukasta ja tässä sitä silti ollaan!

Joten jatkan vielä jonkin aikaa kuvien siirtelyä oikealle ja vasemmalle, kiusallisten aloitusten odottamista ja tekemistä...

Iltaisin sitten mietin: Oi pyhä luoja! ja menen nukkumaan pohtien olisiko se baareissa pyöriminen sittenkin parempi ratkaisu? Tätä pohtiessani palasin bloggauksissani taaksepäin ja huomaan saman tuskastumisen, jota tunnen nyt mutta kotonani (seurassa ei ole soveliasta tinderöidä). Ei ole maailmassa mikään muuttunut eikä tule kai muuttumaan, oli sitä pari- tai kolmikymppinen, baarissa tai kotonaan. Siitä muistuttaa bloggaukseni Punainen lanka parikymppisen pariutumiseen, joka ei ole vastaus kaikkiin kysymyksiin vaan vastaus toisen tyypin bloggaukseen, joka sai karvat nousemaan pystyyn.

Muokkaus: Minulta kysyttiin Facebookin puolella, mitä odotin ko.palvelulta ja vastuakseni kuului näin: Muun muassa sinkkuja. Ihmisiä jotka kuvailevat itseään edes 140merkin verran. Eivät kysy ensimmäisenä pituutta. Tiesin kirjautuvani palveluun, joka keskittyy naamakuvaan, joten toivoin myös vähemmän ihmisiä naamareilla, kypärillä sekä koko kasvot peittävillä aurinkolasit ja pipo combolla. Ihan noin lyhyesti. Miksi vielä olen siellä? Koska haluan antaa mahdollisuuden.