torstai 19. heinäkuuta 2012

North-Priden tuoksu

Tällaisina päivinä menetän taas uskoni ihmisiin. Syynä siihen on tänään se, että muutamat satunnaiset ihmiset kokevat hävyttömästi oikeutenaan käydä toisten kimppuun aatteensa huumaamana. Huomaan, että sanani voisivat koskettaa mitä tahansa ryhmää, jolla on vahva usko itseensä ja siihen mistä he puhuvat. Mutta pointti onkin siinä, että nämä moninaiset ryhmät valitsevat eri reitit tuoda esille toiveensa, tavoitteensa ja mielipiteensä. Tänään joku toi argumenttinsa esille kaasuttamalla.

North Pride -tapahtuma koki tänään saman järkytyksen kuin Helsingissä järjestetty tapahtuma muutama vuosi sitten. Tänä kesänä kulkueessa juhliessa, edellisenä kesänä koettu karmaiseva kokemus oli omalla tavallaan läsnä. Pieni pohdinta takaraivossa sai katsomaan ympärillensä hieman tarkemmin. Kaikesta Pride-juhlijoiden kokemasta huolimatta, en osannut arvata, että tuntematon hyökkääjä iskisi Oulun Setan järjestämään North Pride -tapahtumaan kaasusumuttimella.

Uutisoinnit kertovat Oulun poliisin arvioivan suuren osan tilaisuudessa olleista 30-40 ihmisestä altistuneen kaasulle, joka ei ollut pippurisumute. Oulun poliisi tutkii tapahtunutta pahoinpitelynä.

Seksuaalisuuden ja sukupuolten moninaisuuden juhlinta on vain pieni näkyvä osa hlbt-kulttuuria. Ja tällainen käytös saa minut miettimään: pitääkö minun pysyä itsenäni, ja ottaa seksuaasuuteeni liittyvä aihe esille kun se on tilanteessa soveliasta tai näen itse tarpeellisena tuoda seikan esille. Vai onko aika mennä takaisin kaappiin? Toivoa ettei kukaan huomaa ja säästyä ulkomaailman väkivallalta.

Itselleni tyypilliseen tapaan taidan kuitenkin ottaa sateenkaari-lippuni esille. Laitan sen paraatipaikalle pihalle, ja odotan koska ensimmäinen kivi lentää ikkunaani. Näinkin pienellä paikkakunnalla, jossa elän, ei tekijää saada varmaankaan koskaan kiinni. Mutta rikkinäinen ikkuna lienee pieni hinta siitä, että saan olla mitä olen. Ja voin vain toivoa, että koskemattomuuteni säilyy siitä edespäin.

Me kaikki ansaitsemme olla sitä mitä olemme, ja elää elämäämme onnellisina rakastaen ketä rakastamme. Millaisella tuoksulla sen ilmaisisi koko maailmalle?

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Loukkaantuminen on sallittua

Moni tuttavani kirjoittaa hapuilevan tekstinsä alkuun varoituksen siitä, kuinka heidän tekstinsä voi loukata jotakuta herkeämpää lukijaa. Vastuu siirretään selkeästi ennen argumentoinnin alkua jo lukijalle, joka pahimmillaan ei tunne kirjoittajaa, saatikka tajua hänen satiiriansa tai ymmärrä laisinkaan esitetyn pohdinnan tarkoitusta. Pahimmillaan hän loukkantuu. Oma vika - sinähän varoitit. Ja nyt taas minä toivon todellakin että joku loukkaantuu, toinen ottaa itseensä ja kolmas kenties löytää sanoistani lohdutusta.

Viime päivät olemme pohtineet mediassa onko tätä Enkeli-Elisaa olemassa. Ollakko vai eikö olla? Siinäpä vasta on vihon viimeinen kysymys, johon kirjailija Minttu Vettenterä halusi vastata. Tätä asiaa on turha pureskella sen enempää vaan voinemme tässä tilanteessa todeta, että sikäli tyttö oli oikeasti olemassa, ja kaikki nämä sattumukset ovat osuneet universumissamme kohdalleen, on kerrankin jotain tapahtunut oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Jos tilanne taas on Se, ettei kyseenosaista tyttöä ole ollutkaan, ja todisteet todetaan noloiksi yritelmiksi, voin vain sanoa: häpeä Minttu. On tuhmaa keksiä fiktionaalisia hahmoja ja sen jälkeen vannoa hänen olemassa oloaan, kumartaakseen aatetta tai myyntilukuja.

Mutta loppujen lopuksi, huolimatta siitä onko Minttu Vettenperä tehnyt oikein vai väärin on Enkeli-Elisa (myöh. Elisa) olemassa. Ei vain aivan niin kuin ajattelee ensimmäisenä.

Hän on jokaisen koulukiusatun varjo, hän on se hetki kun joku painaa terän viileän reunan ihoonsa tunteaksensa sellaista kipua, jonka hän pystyy hallitsemaan. Hän on se, joka haluaa lopettaa kaiken ja laskee kotonaan pillereitä. Elisa on näiden ihmisten varjo. Onko sillä merkitystä jos hän on fiktiivinen? Katoaako ongelma johonkin?

Kenen syy se sitten on, kun kiusattu haluaa tappaa itsensä? Tai turruttaa kipuaan lääkkeillä? Kenties kiusattu löytää ainoan keinonsa päästä pois piinaavasta tilanteesta siirtymällä vihollisten joukkoon, jolloin hän ikään kuin menettää statuksensa kokea sääliä kiusattuna. Kiusaaminen on mutkikas asia jo siinäkin suhteessa, ettei kiusaaminen aina jää koulun pihalle. Se seuraa kotimatkat, tulee leikkipuistoon ja vainoaa kunnes saa kiusatun pelkäävän varjonkin laittamaan päänsä puskaan. Puskassa katseeseen vastaa kiusatun ja kiusaajan vanhemmat, koulun opettajat, rehtori ja "suuriherra" joka päättää rahoituksesta, niin valtakunnallisella kuin kunnallisella tasolla sekä tientallaaja joka on kuin kuka tahansa meistä. Siellä ovat ne kaikki, joiden pitäisi katsoa peiliin välttelemässä toistensa katseita.

Kiusattu menee kotiin. Hyvällä onnella hänestä kasvaa ihminen, joka tervehtii naapureitaan, käy töissä ja nauttii vapaa-ajallaan useista harrastuksista. Joskus hän muistelee kouluaikoja. Juo vähän viiniä ja uskaltautuu puhumaan aiheesta. Yllättäen ympärillä on ihmisiä, jotka ymmärtävät ja ovat ehkä kokeneet saman. "Mitäs siitä? Kuka niitä muistelee?" huudahtaa yksi aiheeseen kyllästynyt. Pöytä hiljenee ja aikanaan niin kiusaantunut hiljaisuus kuin myös ilta loppuu. Kiusattu menee kotiinsa ja muistelee lämmöllä sitä yhtä iltapäivää, kun ohikulkija tuli ja keskeytti kotimatkalla tapahtuneen hyökkäyksen. Pojat olivat retuuttaneet hänen reppuaan ja yrittäneet viedä sen häneltä. Yhtäkkiä joku tarttui poikia harteista. Pitkä mies oli kiusatulle ja kiusaajilleen tuntematon. Tuntemattomaksi jäänyt mies huolehti, että kiusattu oli kunnossa ja lähetti tämän kotiin huolehtien, että kaikille osapuolille jäi hänen yhteystietonsa jatkokeskustelua varten. Minun silmissäni tämä mies on sankari. Pieneksi koettu teko on saattanut toimia lumipallo efektin omaisesti positiiviseen suuntaan.

Mutta entäs se toinen kiusattu, joka oli kyllästynyt aiheeseen? Ehkäpä hän meni kotiin, otti masennuslääkkeensä seuraavana aamuna tunnontarkasti, mietti päivän mittaan onko millään merkitystä. Seuraava terapia-aika on kesälomien takia kuukausien kuluttua, eikä ahdistuneesta mielestä ole halukas soittamaan 24h auttavaan puhelimeen. Kuka sielläkin vastaa? Mitä se tietää minusta? Uni on halpaa lääkettä ja ikuinen uni houkutteleva ajatus, koska unissaan masentunut, kehonkuvansa menettänyt ja itseään inhoava kiusattu ei ajattele ettei hän enää koskaan kelpaa kenellekään. Unessa häntä ei tökitä, ei tönitä, sanota rumaksi, haukuta läskiksi lehmäksi ja anneta ymmärtää ettei kukaan ikinä koskaan tule haluamaan häntä. Siunattu hiljainen uni.

Mikä on vastaus tähän ongelmaan? Mikä sallii sen ettei kenellekkään enää käy näin ainakaan koulukiusaamisen vuoksi? Kenties yhteisöllisyys, kiusaamistilanteen keskeyttäminen, kiusatun omanarvontunnon palauttaminen sekä terapia. Maailma loukkaa, se on aivan varma, eikä ketään voi suojella loukkaantumiselta. Kyse lienee siitä millaisen tuen yksilö tarvitsee siinä tilanteessa. Yksi ottaa käden ojennuksen vastaan, toinen ilmoittaa kimakasti nousevansa itse. Kolmas kerää itseään kasaan ja häpeillen pelkää käden ojentajan tönäisevän hänet uudelleen maahan. Hän ja minä kuljemme tässä maailmassa Elisan varjon kanssa. Ja voin sanoa, etten edelleenkään ensi tapaamisella luota kehenkään. En edes sinuun, joka olet liittynyt sosiaalisessa mediassa ryhmään, joka tukee koulukiusattuja. Yksi tykkäys on eri asia kuin mennä keskeyttämään kiusaamistilanne ja hoitaa se kunnialla loppuun. Se on myös eri asia, kuin myöntää tosi paikan edessä, että kyllä - se oli sinun oma lapsesi, joka murensi minun minäkuvaani yhdeksän vuoden ajan.

Kaipaan maailmaani enemmän sankareita. Se antaa syytä elää.