keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Yhteisöllisyyden irvikuvasta kohti kampusta

Sanoin aikanaan Kymenlaakson ammattikorkeakoulun kampuksen avajaislehdessä seuraavat sanat: Kasarminmäki nousee puheissa jalustalle, jonka arvo tuntuu olevan mittaamaton rahassa. Pelkästään uusilla rakennuksilla ja arvokkailla tiloilla ei kuitenkaan kuljeta pitkälle. Vuosien saatossa todellisen Kasarminmäen kampuksen tulee rakentamaan yhteishenki. Nyt mieleni tekee sanoa: Minähän sanoin.

Vuodesta 2010 olen seurannut Kasarminmäen kampuksen yhteisöllisyyden kasvua. Olen ilahtunut ja harmistunut seuratessani opiskelijoiden yhteistyön kehittymistä sekä rakoilua. Kuvitellut raja-aidat siirtyvät, katoavat ja kasvavat riippuen yksilöistä. Yhteistyö syntyy kohtaamisesta, ja todellinen yhteisöllisyys on kehittynyt peräkkäisten kohtaamisten kautta ja tulee jatkumaan hyvänä perinteensiirtona. Suhteiden luomisessa kannattaa edelleen olla pitkäjänteinen ja kärsivällinen. Vastavuoroisilla palveluksilla ja yhteisillä hankkeilla luomme elinvoimaisen kampuksen, jolla tuotetaan kokonaisvaltainen simulaatio tuotteen luomisesta todellisiin tarpeisiin.

Mutta yhteishengen luominen ei ole kiinni ainoastaan opiskelijoista, vaan tässä työssä ovat mukana hartiavoimin niin opettajat kuin muu henkilökunta. Vanhojen typerien toimialojen välisten kaunojen on aika jäädä, opettajien on laskeuduttava opiskelijoiden pariin ja unohdettava se vanhanaikainen sekä kulunut henki, joka on vallinnut opettajan ja opiskelijan välisessä suhteessa. Yksilöiden on aika puhaltaa samaan hiileen ja rikkoa raja-aitoja välillään. Tulla hieman lähemmäs toisiaan ja antaa mahdollisuus keskustelulle.

Mitäpä jos joku haluaakin eristäytyä? Onko se vain haaste yhteisöllisyydelle vai onnistuuko yksi tekijä muuttamaan kokoaisen työporukan hengen? Tällaista tilannetta saattaa kärjistää yksilöllisyyden korostaminen, ja yht'äkkinen yhteisöllisyyden väheneminen voi lisätä monien yksinäisyyden tunnetta joukon keskellä. Tällöin psyykkinen sopeutumiskyky on kaikilla koetuksella. Aitoa yhteisöllisyyttä ei synny tiili ja betonirakenteiden rinnalle niin kauan kuin yksilöt ovat sitä vastaan.

Kuinka moni lukija nostaa käden rinnalleen ja sanoi mielessään, ettei hän ikinä seiso tai tule seisomaan yhteisöllisyyden tiellä? Laske kätesi hetkeksi ja kuuntele tämä: tällä viikolla Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa henkilökunnan jäsenet kokivat yksityisyytensä tulleen loukatuksi. Opiskelijat olivat astuneet henkilökunnalle tarkoitettuun taukotilaan ja käyttäneet tilan jääkaappia sekä mikroaaltouunia lounaansa nauttimiseen. Tapahtuneen jälkeen henkilökunnan puolella kävi kuhina ja tuumasta tartuttiin toimeen: tehtiin valitus, jolla turvattiin omalle rauhalle tarkoitettu tila ja hetki. Missään vaiheessa henkilökunnan jäsenet eivät pohtineet missä roolissa nuoret olivat kyseenosaisissa tiloissa, eivätkä kysyneet. Mutta minäpä kerron: kyse oli tiimistä, joka on kerätty kasaan luomaan uutta konseptia Kymenlaakson ammattikorkeakoululle. Toimimaan harjoittelijoina innovatiivisena osana ammattikorkeakoulun tulevaisuutta. Mikäli olen itse ymmärtänyt, niin harjoittelija toimii yrityksessä työntekijänä ja on oikeutettu täten käyttämään samoja taukotiloja kuin muukin henkilökunta? Oli kyse ammattikorkeakoulusta tai jostain muusta organisaatiosta.

Miltä nyt tuntuu? Onko yhteisöllisyydellä liian karvas hinta? Pitääkö meidän edelleen luoda hierarkian haavekuvia vai todeta kylmästi, että on aika luopua mokomista? Oma aika on kallista, sitä voinee mitata kullassa tai muussa arvometallissa, mutta missä vaiheessa se menee työyhteisössä yhteisen edun edelle? Toivoisin että Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa tämä otettaisiin asialliseksi ja rakentavaksi puheenaiheeksi niin hallinnossa, henkilökunnan kesken ja opiskelijoiden tai opiskelijoiden edustajien kanssa. Minua saa tulla nykäisemään hihasta mikäli aiheesta kiinnostaa keskustella fiksusti ja aikuisille sopivalla tavalla. Jätetään ne turhan päiväiset kahvipöytämuminat ja nakkikioskirähinät sinne minne ne kuuluu: kampuksen ulkopuolelle.

Mä olen niin helvetin köyhä

Köyhyys on valheellista, se on henkilökohtaista ja mitattavissa. Nämä asiat minä olen oppinut. Olen myös oppinut millainen olen nälkäisenä ja kuinka hävettävää on myöntää ettei minulle ole varaa hankkia niitä perustarpeita, joita ihmisillä on. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että olisin muuttamassa sillan alle asumaan, vaikkakin olen joutunut luopumaan elämässäni niistä tietyistä elementeistä, joiden kuvittelin olevan itsestäänselvyyksiä. Köyhyyteni ei ole vielä kokenut lopullista pohjaansa ja osaan vain odottaa sitä. Joku sanoo tässä vaiheessa huolettomasti mielessään, että kyse on huonosta taloudenpidosta. En sanoisi niinkään. Kyse on ollut valinnoista, joita olen tehnyt tunteaksi itseni onnellisemmaksi - vaikkakin se on tarkoittanut omalla tavallaan heittäytymistä tuntemattomaan ja siihen tilanteeseen ettei talous ole niin vakaa kuin ennen. Eteenpäin ja ajanhengessä pysyäkseen on tehtävä muutoksia.

Minä opiskelen.

Voisin kirjoittaa kannustavan tekstin uuden oppimisesta, opiskelun antamista iloista, yhteistyöstä jota olen tehnyt monien tahojen kanssa, mutta minä en voi. Minulla on nälkä.

Kun sinä menet lounaalle, minä pohdin riittääkö bensa kotiin asti. Pakkasessa on vielä jotain. Niinä hetkinä kaikki palaverit, tapaamiset, tekemäni valinnat turvatakseni tulevaisuuden urani, ansaitut opintopisteet, opintotuet ovat jo menneet ja jään pohtimaan: Millä tavalla opiskelijat palkitaan? Opiskelijan palkka on kokopäiväisestä opiskelusta saatava opintotuki. Toimeentulomme rakentuu yksilöllisesti opintorahasta, asumislisästä sekä ansiotyöstä tai opintolainasta. Toistan itseäni ja monia muita sanoessani tämän: Ei voi olla todellista, että opiskelijat ovat Suomessa ainoa väestöryhmä, joka joutuu ottamaan lainaa elämiseen. Nuorisotyöttömyyden ollessa edelleen jatkuvassa kasvussa, ei meidänkään ammattikorkeakoulustamme valmistuva voi enää yhtä varmasti luottaa pystyvänsä maksamaan opintolainaa takaisin, niin kuin muutama vuosikymmen sitten.

Riittävä opintotuki loisi entistä useammalle opiskelijalle mahdollisuuden meidänkin ammattikorkeakoulussamme keskittyä päätoimisemmin opiskeluihin, lyhentäisi valmistumisaikoja ja olisi kansantaloudellisesti kustannustehokasta. Opintojen ohjaus ei ole ainoa, vaikkakin tehokas keino, työurien pidentämiseen. Opiskelijoiden elämää ei voi enää vain paikkailla, vaan on tehtävä huomattavia muutoksia. Opiskelijat ovat merkityksellisiä ja meihin kannattaa panostaa.

Panostaminen ei ole se tunne, joka käy mielessäni kun pohdin mistä voisin luopua ja mitä myydä? Tavara menettää merkityksensä, hinnat sumenevat, pienellä paikkakunnalla miettii missä voi dyykata ilman että seuraavana vuonna olet hakemassa työtä samaisesta yrityksestä. Köyhyys on sanoinkuvaamatonta, se on sanahelinää, se on pahempaa kuin tämä mitä tunnen. Se on kirjeitä perintötoimistosta, se on kirjaston ilmaisten koneiden aukioloaikoja. Se on turhan tärkeää ylpeyttä olla pyytämättä apua silloin kun sitä tarvitsee. Se on muuttuva käsite muuttuvassa maailmassa. Mutta koskaan se ei ole todellisempaa kuin sinä hetkenä, kun itket nälkääsi.

Nyt se on myös julkista. Se on internetissä.