keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Yhteisöllisyyden irvikuvasta kohti kampusta

Sanoin aikanaan Kymenlaakson ammattikorkeakoulun kampuksen avajaislehdessä seuraavat sanat: Kasarminmäki nousee puheissa jalustalle, jonka arvo tuntuu olevan mittaamaton rahassa. Pelkästään uusilla rakennuksilla ja arvokkailla tiloilla ei kuitenkaan kuljeta pitkälle. Vuosien saatossa todellisen Kasarminmäen kampuksen tulee rakentamaan yhteishenki. Nyt mieleni tekee sanoa: Minähän sanoin.

Vuodesta 2010 olen seurannut Kasarminmäen kampuksen yhteisöllisyyden kasvua. Olen ilahtunut ja harmistunut seuratessani opiskelijoiden yhteistyön kehittymistä sekä rakoilua. Kuvitellut raja-aidat siirtyvät, katoavat ja kasvavat riippuen yksilöistä. Yhteistyö syntyy kohtaamisesta, ja todellinen yhteisöllisyys on kehittynyt peräkkäisten kohtaamisten kautta ja tulee jatkumaan hyvänä perinteensiirtona. Suhteiden luomisessa kannattaa edelleen olla pitkäjänteinen ja kärsivällinen. Vastavuoroisilla palveluksilla ja yhteisillä hankkeilla luomme elinvoimaisen kampuksen, jolla tuotetaan kokonaisvaltainen simulaatio tuotteen luomisesta todellisiin tarpeisiin.

Mutta yhteishengen luominen ei ole kiinni ainoastaan opiskelijoista, vaan tässä työssä ovat mukana hartiavoimin niin opettajat kuin muu henkilökunta. Vanhojen typerien toimialojen välisten kaunojen on aika jäädä, opettajien on laskeuduttava opiskelijoiden pariin ja unohdettava se vanhanaikainen sekä kulunut henki, joka on vallinnut opettajan ja opiskelijan välisessä suhteessa. Yksilöiden on aika puhaltaa samaan hiileen ja rikkoa raja-aitoja välillään. Tulla hieman lähemmäs toisiaan ja antaa mahdollisuus keskustelulle.

Mitäpä jos joku haluaakin eristäytyä? Onko se vain haaste yhteisöllisyydelle vai onnistuuko yksi tekijä muuttamaan kokoaisen työporukan hengen? Tällaista tilannetta saattaa kärjistää yksilöllisyyden korostaminen, ja yht'äkkinen yhteisöllisyyden väheneminen voi lisätä monien yksinäisyyden tunnetta joukon keskellä. Tällöin psyykkinen sopeutumiskyky on kaikilla koetuksella. Aitoa yhteisöllisyyttä ei synny tiili ja betonirakenteiden rinnalle niin kauan kuin yksilöt ovat sitä vastaan.

Kuinka moni lukija nostaa käden rinnalleen ja sanoi mielessään, ettei hän ikinä seiso tai tule seisomaan yhteisöllisyyden tiellä? Laske kätesi hetkeksi ja kuuntele tämä: tällä viikolla Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa henkilökunnan jäsenet kokivat yksityisyytensä tulleen loukatuksi. Opiskelijat olivat astuneet henkilökunnalle tarkoitettuun taukotilaan ja käyttäneet tilan jääkaappia sekä mikroaaltouunia lounaansa nauttimiseen. Tapahtuneen jälkeen henkilökunnan puolella kävi kuhina ja tuumasta tartuttiin toimeen: tehtiin valitus, jolla turvattiin omalle rauhalle tarkoitettu tila ja hetki. Missään vaiheessa henkilökunnan jäsenet eivät pohtineet missä roolissa nuoret olivat kyseenosaisissa tiloissa, eivätkä kysyneet. Mutta minäpä kerron: kyse oli tiimistä, joka on kerätty kasaan luomaan uutta konseptia Kymenlaakson ammattikorkeakoululle. Toimimaan harjoittelijoina innovatiivisena osana ammattikorkeakoulun tulevaisuutta. Mikäli olen itse ymmärtänyt, niin harjoittelija toimii yrityksessä työntekijänä ja on oikeutettu täten käyttämään samoja taukotiloja kuin muukin henkilökunta? Oli kyse ammattikorkeakoulusta tai jostain muusta organisaatiosta.

Miltä nyt tuntuu? Onko yhteisöllisyydellä liian karvas hinta? Pitääkö meidän edelleen luoda hierarkian haavekuvia vai todeta kylmästi, että on aika luopua mokomista? Oma aika on kallista, sitä voinee mitata kullassa tai muussa arvometallissa, mutta missä vaiheessa se menee työyhteisössä yhteisen edun edelle? Toivoisin että Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa tämä otettaisiin asialliseksi ja rakentavaksi puheenaiheeksi niin hallinnossa, henkilökunnan kesken ja opiskelijoiden tai opiskelijoiden edustajien kanssa. Minua saa tulla nykäisemään hihasta mikäli aiheesta kiinnostaa keskustella fiksusti ja aikuisille sopivalla tavalla. Jätetään ne turhan päiväiset kahvipöytämuminat ja nakkikioskirähinät sinne minne ne kuuluu: kampuksen ulkopuolelle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti