keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Mä olen niin helvetin köyhä

Köyhyys on valheellista, se on henkilökohtaista ja mitattavissa. Nämä asiat minä olen oppinut. Olen myös oppinut millainen olen nälkäisenä ja kuinka hävettävää on myöntää ettei minulle ole varaa hankkia niitä perustarpeita, joita ihmisillä on. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että olisin muuttamassa sillan alle asumaan, vaikkakin olen joutunut luopumaan elämässäni niistä tietyistä elementeistä, joiden kuvittelin olevan itsestäänselvyyksiä. Köyhyyteni ei ole vielä kokenut lopullista pohjaansa ja osaan vain odottaa sitä. Joku sanoo tässä vaiheessa huolettomasti mielessään, että kyse on huonosta taloudenpidosta. En sanoisi niinkään. Kyse on ollut valinnoista, joita olen tehnyt tunteaksi itseni onnellisemmaksi - vaikkakin se on tarkoittanut omalla tavallaan heittäytymistä tuntemattomaan ja siihen tilanteeseen ettei talous ole niin vakaa kuin ennen. Eteenpäin ja ajanhengessä pysyäkseen on tehtävä muutoksia.

Minä opiskelen.

Voisin kirjoittaa kannustavan tekstin uuden oppimisesta, opiskelun antamista iloista, yhteistyöstä jota olen tehnyt monien tahojen kanssa, mutta minä en voi. Minulla on nälkä.

Kun sinä menet lounaalle, minä pohdin riittääkö bensa kotiin asti. Pakkasessa on vielä jotain. Niinä hetkinä kaikki palaverit, tapaamiset, tekemäni valinnat turvatakseni tulevaisuuden urani, ansaitut opintopisteet, opintotuet ovat jo menneet ja jään pohtimaan: Millä tavalla opiskelijat palkitaan? Opiskelijan palkka on kokopäiväisestä opiskelusta saatava opintotuki. Toimeentulomme rakentuu yksilöllisesti opintorahasta, asumislisästä sekä ansiotyöstä tai opintolainasta. Toistan itseäni ja monia muita sanoessani tämän: Ei voi olla todellista, että opiskelijat ovat Suomessa ainoa väestöryhmä, joka joutuu ottamaan lainaa elämiseen. Nuorisotyöttömyyden ollessa edelleen jatkuvassa kasvussa, ei meidänkään ammattikorkeakoulustamme valmistuva voi enää yhtä varmasti luottaa pystyvänsä maksamaan opintolainaa takaisin, niin kuin muutama vuosikymmen sitten.

Riittävä opintotuki loisi entistä useammalle opiskelijalle mahdollisuuden meidänkin ammattikorkeakoulussamme keskittyä päätoimisemmin opiskeluihin, lyhentäisi valmistumisaikoja ja olisi kansantaloudellisesti kustannustehokasta. Opintojen ohjaus ei ole ainoa, vaikkakin tehokas keino, työurien pidentämiseen. Opiskelijoiden elämää ei voi enää vain paikkailla, vaan on tehtävä huomattavia muutoksia. Opiskelijat ovat merkityksellisiä ja meihin kannattaa panostaa.

Panostaminen ei ole se tunne, joka käy mielessäni kun pohdin mistä voisin luopua ja mitä myydä? Tavara menettää merkityksensä, hinnat sumenevat, pienellä paikkakunnalla miettii missä voi dyykata ilman että seuraavana vuonna olet hakemassa työtä samaisesta yrityksestä. Köyhyys on sanoinkuvaamatonta, se on sanahelinää, se on pahempaa kuin tämä mitä tunnen. Se on kirjeitä perintötoimistosta, se on kirjaston ilmaisten koneiden aukioloaikoja. Se on turhan tärkeää ylpeyttä olla pyytämättä apua silloin kun sitä tarvitsee. Se on muuttuva käsite muuttuvassa maailmassa. Mutta koskaan se ei ole todellisempaa kuin sinä hetkenä, kun itket nälkääsi.

Nyt se on myös julkista. Se on internetissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti