maanantai 7. helmikuuta 2011

Minäkö tulevaisuuden luuseri?

Toivottavasti moneltakaan 15-30 vuotiaalta ei ole mennyt ohitse viime päivinäkin uutisissa esille tuotu huoli meistä nuorista. Meistä uhkaa tulla kadotettu sukupolvi, jota otsikoissa on huudatettu jopa ”luusereiksi”. Raflaavan otsikoinnin takaa löytyy kuitenkin todellinen huoli ja uhka työuriemme tulevaisuudesta. Mahdollisuuksia on useita, eikä yksikään maalatuista kauhukuvista vaikuta lupaavalta. Työuramme voi jäädä pysyvästi huonommaksi suhdanteiden kohdellessa karuimmin nuoria. Jos ikäisemme nuori sattuu valmistumaan keskelle lamaa ja pahenevaa työllisyystilannetta, voi hän kärsiä tilanteesta lopun ikänsä. Uhkakuvana tulevaisuudessa välkkyy siis työttömyys, sekä pitkäaikaisen työttömyyden seurauksena kohtalokas pelko syrjäytymisestä.

Monien muiden joukossa Helsingin yliopisto tutkijatohtori Pilvi Torsti pitää uhkaa todellisena. 1990-luvun lamasta alkanut tilanne voi toistua, eikä nuoriso ole oppinut menneestä mitään. Miten olisi, kun osa tähän 15-30 vuotiaan ikäryhmään kuuluvista nuorista, ei ole edes elänyt tuota aikaa? Itse muistan tuosta ajasta naapurustossa asuneen miehen, joka aamusta toiseen lähti töihin, mutta sen sijaan että hän olisi mennyt työpaikalleen, kulutti hän päivänsä lähiön kulmia nuohoten, piilotellen. Häpeä työttömyyteen jumiutumisesta oli suuri, ja tilanteen paljastuminen ympärillä asuvalle yhteisölle katastrofaaliselta. Sen jälkeen en ole koskaan uskonut sanontaan ”kyllä tekevälle työtä löytyy”. Tulevaisuus voi tuoda mitä tahansa tullessaan.

Vaikka suuri joukko meistä nuorista työllistyisikin, laman varjo saattaa latistaa uraamme. Saatamme päätyä koulutustamme vastaamattomiin töihin ja minimipalkkoihin. Rekrytoinnissa jäämme sivuun työantajien palkatessa vastavalmistuneita, joilla on tuoreet tiedot, mutta ei työttömyyden leimaa. Siinä tilanteessa suomalainen ajattelutapa ”työssä ja tärkeä” lyö lamasta kärsinyttä. Yhteiskuntamme työ- ja yksilökeskeisyys kärjistyy, ja pitkäaikainen työttömyys merkitsee epäonnistumista.
Tämä kadotettujen sukupolvi ei ole kuitenkaan vain työtön, vaan taloudellisia ongelmia sekä velkaantumista seuraa mielenterveysongelmat. Siinä tilanteessa on yhtä vaikea sanoa, että tarvitsee apua, kuin myös myöntää ettei töitä ole. Ja mitä pidemmäksi työttömyys venyy, sitä vaarallisempaa se on. Ihmiset haluavat hyvinvointia ja työelämää. Tilastokeskuksen mukaan15–24-vuotiaiden työttömyysaste oli joulukuussa yli 19 prosenttia. Toivottavasti yksikään heistä ei saa luuserin leimaa.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Eläintarhan esittely


tekijä: Taika Mäkelä päivä: 10. huhtikuuta 2010 kello 16:56

Duu universumissa pyörivät karvapallot ja heidän esittelynsä, kas näin:

Mooses = Möllikissa joka tunnetaan myös taistelunorsuna keveiden liikkeittensä vuoksi. Liikerataa voi seurata tömähtelyiden mukaan. Ilmeisesti kokenut asteen verran happivajetta syntyessään, koska ei kykene nopeaan ajatteluun. Tuntiessaan suurta hyvää oloa ja hellyyttä, tämä jämerän kokoinen katti, osoittaa sitän tunkemalla syliin ja kuolaamalla.

Hantta = Eläintarhan selvästi sievempi, kissamaisempi ja fiksumpi osapuoli, joka pyrkii osoittamaan halveksuntaansa kaikkia kohtaan pääosin eteisen vaatekaapin päältä. Saanut nimensä Hantta Krausen mukaan. Nimi ei kuitenkaan tätä kissaneitiä pahenna, vaan ennemminkin lisää "haistakaa v..." asennettta.

Suti = Perheen vanha herra, joka tunnetaan myös lempinimellä Papparainen. Perheen ensimmäinen koira, ja ansainnut asemansa kiukkuisena patrioottina. Tämä kaveri osaisi kertoa niitä juttuja, jotka alkavat sanoilla "silloin kun minä olin nuori" tai "silloin kun minulla oli kaksi silmää". Tämä pappa näyttää suuttuessaan mistä kana kusee ja koska sitä käsketään munimaan. Älä anna hampaattoman suun hämätä.

Tatu = Jälleen kerran koiraosiollakin on yksinkertaisempi osapuoli. Liian suuren kielen syntymälahjana saanut apinanaama on saanut puutteidensa puolesta kaksi asiaa jotka korvaavat paljon: Jär-jet-tö-män hyvät unenlahjat sekä suuren sydämen. Tämä koira kuuluu tyynyille, sänkyyn, sohvalle ja syliin.

Nuusku = Perheen kuopus osaa olla totaalinen tollo. Se osaa syödä kaukosäätimiä, reikiä seinään, repiä paperia ja osallistuu perheen kodin sisustamiseen siirtelemällä muun muassa lämmittämiseen tarkoitettuja puita omaan kasaansa makuuhuoneen ja eteisen ovelle. Mutta kaikki on anteeksi annettu, kun metsältä tuodaan kotiin saalista. Mitään kaukosäädintä ei koskaan ollutkaan.
Ja tämä dreeveri rakastaa hellyyttä.

Pakko lopettaa... Mooses kuolaa näppäimistölle.

Siivoamista... niin varmaan... Pieneläinhoitajien asema kuntoon!

tekijä: Taika Mäkelä päivä: 10. lokakuuta 2009 kello 11:37

Mä olen niitä ihmisiä, jotka siivotessaan eivät voi olla tarttumatta kirjaan tai valokuva-albumiin joka tulee vastaan. Sama koskee muuttolaatikoiden purkua sekä remontointia.
"Tätä lehteä en olekaan lukenut kahteen vuoteen, pakko lukea se nyt."
"Piirustuksia... hmmm... pakko käydä läpi -nyt."
Ja tätähän ei auta missään nimessä se, että mä olen ihan kä-sit-tä-mä-tön hamsteri. Kukaan ei halua edes auttaa mua enää muutossa, kun ne tietää että sitä tavaraa on ihan vitusti.

No joo, mutta tämä ongelma pätee myös vanhoihin päiväkirjoihin -joo, mä olen sellainen herkkä runo tyttö, joka kirjaa hengen tuotteet kansien väliin. Välillä ne on piirustuksien muodossa taikka sitten silkkana tekstinä.

Mutta asiaan... mä luin päiväkirja merkinnän vuodelta 2005, ja se muistutti mulle, että vaikka mä tykkään pieneläinhoitajan duunista niin paskoja päiviä puski ehkä enemmän kuin laki salli.

"28.9.2005

Helkkari, kun mulla on ankea duuni. Ihmiset huutaa, on hätääntyneitä, vihasia ja typeriä. Mä teen näillä resursseilla minkä mä voin! (Taika huom. viittasin oletettavasti siihen, että mulla oli koulutus kesken, avustettavana kaksi eläinlääkäriä ja hitonmoinen kiire). Ja mitä mulle jää käteen tästä? 845€/kk.
Tänään kuurasin verta pois lattialta polvillani ja verkkarit likaantui (Taika huom. Työnantaja ei tarjonnut työvaatteita). Tuntui aika pohjanoteeraukselta."

Ammattiliitto Suoran työvaliokunta tukee ERTOn pieneläinhoitajia. Se suosittelee lemmikkieläimiä omistavia suoralaisia tarkistamaan eläinten hoitopaikoista, ovatko eläintenhoitajien työehdot siellä kunnossa.

Tukensa vo edelleeni ilmaista esim. lähettämällä sähköpostia eläinklinikan työnantajalle ja ilmaisemalla toiveesi, että työpaikalle solmitaan työehtosopimus.

Pieneläinhoitajien työehtojen selkiyttämistä vaativaan vetoomukseen kertyi vuonna 2008 VAIN yli tuhat nimeä. Toimihenkilöliitto ERTOn kokoaman adressin allekirjoittajat vaativat, että pieneläinhoitoalalle laaditaan oikeudenmukainen työehtosopimus. Ja sellainen olisi edelleenkin paikallaan, vaikkakin suositukset on jo saatu maailmalle http://www.erto.fi/liity-jaseneksi/pienelainhoitajat/elaintenhoitajien-tyotaistelu

Vetoomuksen allekirjoittajat katsoivat, ettei alan keskipalkka 1365 euroa kuukaudessa vastaa työn vaativuutta eikä sen edellyttämää koulutustasoa. Voi vaan kysyä, että ihanko tosi? Röntgen kuvien ottaminen, anestesian hoitaminen leikkauksessa, avustaminen leikkauksessa, lääketilaus, asiakaspalvelu, siivoaminen, erikoisruokavaliot, verinäytteidenotto ja valmistelu... nämä kaikki kuului mun työtehtäviin -ja vain muutamia mainitakseni.
Ja mä tunnen varmasti monta ihmistä, jotka olisivat voinet allekirjoittaa tuon vetoomuksen aikanaan. :(

No joo... Mä menen takaisin siivoamaan.

Tuliko taas kuviteltua?

tekijä: Taika Mäkelä päivä: 8. elokuuta 2009 kello 0:19

Tiedäthän sinä, ne sellaiset hyvät päivät. Aurinko paistaa, ei ole suurempia huolia taikka murheita. Päivä on suunniteltu hyvin, tekemistä on vaikka et ole sidottu tarkkoihin aikatauluihin. Ajattelet että tästä tulee hyvä päivä, ja pakkaat kassiin mukaan pitkähihaisen vain varmuuden varalle.

Illalla sä sitten seisot pihalla hiukset papilijoteilla -huolimatta siitä ettet enää ole menossa mihinkään- koiran oksennusta varpaillasi ja mietit kuinka päädyitkään tähän tilanteeseen. Se varalle otettu pitkähihainenkin on vielä eteisen lattialla märkänä, koska kaatosade tuli niskaasi matkalla kotiin.

Ei sen päivän näin pitänyt mennä. Tuliko vähän kuviteltua liikoja?



Joku on mulle drinkin velkaa...

Rakkautta ilmassa? Ei ole Tapsa, ei.

tekijä: Taika Mäkelä päivä: 7. elokuuta 2009 kello 10:19

Mä olisin ollut tänään tuntia aiemmin työpaikalla ellei Tapsa (nimi muutettu) olisi halunnut jutella mun kanssa, sen sijaan että se olisi mukiloinut pari kaupungin työntekijää.

Tapsa oli lenkittämässä koiraansa -humalassa. Se oli huomannut minut harppomassa nurmikolla Sutin, Tatun ja Nuuskun kanssa ja ajatellut kokeilevansa onneaan.
Siinä mä kuuntelin humalaisen miehen puhetta hienosta koirastaan (oli se koira söötti joo), avioerostaan, siskostaan jonka luona hän oli kylässä ja tyttärestään, joka opiskelee ulkomailla yliopistossa. Mun varpaita paleli sandaaleissa märällä nurmikolla seistessä.

Tämä 47-vuotias mies kyseli olenko vapaa (en ole), ja jos en ole nyt olisinko puolen vuoden kuluttua (paha sanoa tulevaisuudesta, mutta epäilen). Uudelleen ja uudelleen. Ja yhä uudelleen ja uudelleen mä yririn livistää koko tilanteesta.
Tapsa -koiraihmisenä- osasi sitten kehua kuinka kauniit pohkeet mulla on. Kokonaisuuden tullessa puheeksi, joku saattaisi sanoa lihavaksi, mutta hänen mielestään olin juuri oikeanlainen, ja tähän poveen voisi tutustua lähemminkin. "Oliko nyt aivan varma ettet ole vapaa?" (On, aivan varma) "Sori mä olen humalassa, vai sanotaanko nykyään jurrissa?" (Tuli selväksi, ja ketä kiinnostaa enää tässä vaiheessa, kun mä olin päässyt livistämään nurmikolta jo kohti kotiin vievää hiekkatietä.)

Tapsa jätti mulle ohjeet mistä sen löytää: _____________________ (lisää tähän haluamasi Helsinkiläinen lähiö) koirapuistosta. Se on varmaan hyvä paikka tavata naisia.

Jos Tapsa olisi mun kaveri täällä Facebookissa, mä sanoisin sille: älä mene enää vankilaan, lopeta ne petosten tekemiset, ja voi olla että jonain päivänä lenkkipolulla sä tapaat jonkun muun joka ei ole niin varattu. Älä ole silloin jurrissa.

torstai 3. helmikuuta 2011

Tervetuloa junaan päättäjät

Asetan viime päivistä väsyneen kehoni junan penkille. VR kehuu monitoreissaan minua valinnastani valita juuri heidän palvelunsa kuljettamaan minut pääkaupungin sydämestä Kouvolaan. ”Luonto kiittää.” Nojaan päätäni penkin niskatukeen. Takaraivossa sykkii. Otan esille kirjani, ja sulkeudun tarinan pyörteisiin kuulutuksen kertoessa meidän pysähtyvän Keravalla hajonneen junan takia. Emme ole edenneet minnekään Tikkurilasta.

Aikanaan juna lähtee liikkeelle, kulkee jyskyttäen hitaasti eteenpäin. Valoja, pimeyttä. Jos jaksaisin seurata pimeyttä, osaisin kai odottaa meidän pysähtyvän pian Lahdessa. Ihmiset odottavat kiireisen oloisina pois pääsyä junasta. Takit on napitettu leukaan asti, hiljalleen hiki alkaa kerääntyä pipojen alle.

Vihdoin juna pysähtyy, ovet aukeavat, viileä ilma tunkeutuu hetkessä vaunuun ennen kuin ovet suhahtavat kiinni.

Kaksi naista nousee vaunuun. Ensimmäinen romahtaa penkille, riisuu kenkänsä, ja nojaa päänsä viileää ikkunaa vasten. Toinen tulee perästä. Helma heilahtaa. Hän puhuu puhelimessa. Nuotti on huomiota herättävä. Nainen etsii tyttärelleen majapaikkaa. Lapsenlapsi on saatava turvakotiin, ja koti Kuusankoskelta tyhjennettävä. Roisto, se mies, ei jätä rauhaan. Osa ihmisistä vaunussa sulkee korvansa. Tervetuloa tänne, pysähtyneeseen VR:n junaan, ikkunasta kajastaessa omat kalpeat kasvosi pimeydessä.

Ensimmäisenä vaunuun noussut nainen herää sopivasti konduktöörin mentyä ohitse. Lippujen tarkastus on ohi. Nainen alkaa puhua. Äänestä kuulee humalan. Tämä hiuksensa lyhyeksi kyninyt nainen kertoo kuinka on aina pitänyt huolta miehestään. Puhe jatkuu, hänen kaataessaan päällensä limonadia pullosta. Kädet tärisee. Ikää ei voi arvioida, mutta kuvat lapsenlapsesta paljastaa elämän kaarta. Karhea naurahdus katkaisee hiljaisuuden. ”Tunnen itseni joskus viisikymppiseksi.”

Pidän kirjaa kädessäni, katse laiskasti sanoissa jotka kirjailija on valinnut laitettavaksi juuri tähän järjestykseen kertoaksensa tämän tarinan. Ympärillä elävä elämä vie kuitenkin keskittymisen mukanaan.

Konduktööri kävelee jälleen ohitse. Vilkaisee hetkeksi hiljentynyttä naista, eikä tarkista lippua. Junahan ei pysähdy ennen lopullista päämääräänsä: Kouvolaa. Askeleet vievät ohitse. ”Ei tuo koskaan sakkoa maksaisi” kielii katse. Konduktöörin askelien loitotessa tarinat jatkuvat. Mitä, missä, milloin, kenen kanssa. Puhelinnumerot vaihtavat omistajia. Sabina pääsee asumaan humaltuneen naisen luokse, mutta vain väliaikaisesti.

Juna saapuu Kouvolaan kertoo kuulutus. Vain kaksikymmentä viisi minuuttia myöhässä. Jälleen ihmiset odottavat hikisinä. Äkkiä pois pois pois. Mutta minä ajattelen kuinka harmillista on, etten useammin näe näissä samoissa vaunuissa päättäjiä. Täällä liikkuu kansa, jonka elämään he vaikuttavat. Älkää siis kuunnelko musiikkia, ahtautuko muistioiden pariin tai koneen ääreen. Tulkaa junaan tuijottamaan ikkunan takana vaihtuvia maisemia. Tulkaa kuuntelemaan kansaa.