perjantai 15. heinäkuuta 2011

Yksi sininen tussi


Ympärilläni väreilee kuuma kesäinen päivä, painostava ilma ja varaston kostea tuoksu. Auringon valo paistaa sisälle ja päihittää kirkkaudellaan katossa särisevät loisteputket. Seison pöydän äärellä ja pidän kädessäni yhtä tussia. Yhtä sinistä tussia. Tunnen kuinka kamelin selkä katkeaa.

Olen korkeakouluopiskeluideni aikana ollut nyt yhteensä kolmessa eri harjoittelupaikassa. Minulle on tarjottu työvälineitä, työpiste sekä mahdollisuus tehdä ammattimaista työnjälkeä. Tietenkin nämä seikat ovat vaihdelleet yksilöllisesti harjoittelupaikasta riippuen, mutta pääosin minulla on pelkästään hyvää sanottavaa niin työvälineistä kuin myös ohjaajistani ja heidän antamastaan tiedosta sekä taidosta. Ensimmäinen harjoittelupaikkani oli pienyrittäjän helmoissa ”yhden miehen nyrkkipajassa”, josta löytyi harjoittelijalle tilaa, töitä sekä haasteita. Toisessakin harjoittelupaikassa olivat asiat mallillaan ja koska kyseessä oli suurempi organisaatio, sain myös tekemästäni työstä pientä korvausta. Mahtavaa! En kai voisi pyytää enempää! Nyt kolmannessa harjoittelupaikassa minun tekee mieleni pyytää enemmän sekä vaatia lisää.

Yksi sininen tussi todellakin katkaisi kamelin selän ja sai minut kirjoittamaan tätä tekstiä. Kyseinen hermon menetys, käämin palaminen ja perussuomalainen vitutus vei minut myös eilen terassille sekä puistoon kavereiden kanssa. Kiitos teille armaat ystäväni, tämä työpäivä sujui paremmin kuin uskoinkaan. Irtiotto on välillä paikallaan.

Mutta takaisin asiaan. Olen saanut tämän hetkiseltä harjoittelun ohjaajaltani tehtäväksi dokumentoida niin sanotusti huomattavan määrän esineitä. Tähän kuuluu virallisten valokuvien ottaminen, asianmukaiset dokumentointikuvat mittoineen sekä kirjallista työtä. Minulle ei kuitenkaan tarjottu käyttööni kameraa, jalustaa, tietokonetta, tarvittavia ohjelmia, muistitikkua sähköisen materiaalin varmuuskopiointia varten, saatikka minkäänlaisia toimistotarvikkeita. Tästä huolimatta minun odotetaan tekevän ammattimaista jälkeä opintorahan sekä asumislisän voimin paikassa, jonne pääsen kulkemaan vain omalla autolla – muistinko jo sanoa, että matkakustannukset menevät omasta pussistani? Minkä takia olen edes suostunut tähän? Hyvä kysymys. Alun perin ensimmäinen tehtävä piti olla suoritettavissa alle viikossa ja olin saanut ymmärtää että välineet ovat käytössäni. Kuinka väärässä saatoinkaan olla? Hyvin väärässä. Tulooni ei oltu varauduttu millään tavalla. Harjoitteluni ensimmäistä viikkoa koskevat tehtävät odottivat minua (käytetään nyt termiä ”laitos”) laitoksen tiloissa printattuna A4-arkille. Paperiarkki vilisi sinisellä kynällä tehtyjä lisähuomautuksia ja tarkennuksia. Saatuani tämän listan totesin laitoksen hoitajan kanssa, että näissä tehtävissä saisi kulumaan kokonaisen kuukauden. Aikaa oli kuitenkin vain viikko, eikä välineistöstä ollut tietoakaan. Homma alkoi haiskahtamaan ensimmäisestä päivästä lähtien, mutta tein työtäni niin hyvin kuin pystyin. Hankin välineet, lainasin laitoksen muista tiloista heille tarpeettomia tavaroita ja laitoksen hoitaja antoi minulle myös omia välineitään käyttööni. Mutta kaikki ei hoidu näin, vaan vaatii myös rahallista panostusta. Kuten tussit…

Minulla on tietenkin kotonani joitakin tusseja. Suoraan sanottuna hieman halpoja tusseja, jotka riittävät yleensä tarpeisiini piirtää piirroksia, tatuointeja tai muuta mukavaa. Tämän vuoksi pyysin ohjaajaani toimittamaan minulle tusseja dokumentointi piirustuksia varten. Olihan hän ohjeistanut minut tekemään nämä kyseiset piirustukset ja on täten hyvin tietoinen millaisista kuvista on kyse ja mitä niiden tekeminen vaatii. Enkä ollut kaiken alkukankeuden jälkeen valmis enää pistämään omaa rahaa kiinni tähän pysyvään, taloudellista hyötyä tavoittelemattomaan, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitokseen. Tämän vuoksi pyysin tarkalleen ottaen vähintään kahta mustaa tussia joiden koko olisi 01 ja 03. Kaikki mitä saisin niiden lisäksi tätä tehtävää varten, olisi pelkkää plussaa ja toivottua. Ja niin koitti tämä kuuma kesäinen päivä, jona ilma seisoi painostavana ympärillämme. Ohjaajani toi minulle piirroksia varten printteriin sopivia A4-arkkeja (siis jälleen kerran mahdollisimman halpaa ja suoraan sanottuna laadutonta paperia ottaen huomioon kuinka tehtäväni tärkeyttä oli teroitettu) sekä yhden sinisen tussin.

Silloin kamelin selkä katkesi.

Yksi helvetin sininen tussi! Hengitin syvään ja varmistin näiden välineiden sopivuutta annettuun tehtävään. Vastaus oli tyrmistyttävä: jos voisit käydä ostamassa ne tussit itse.

Olen nyt varma muutamasta seikasta. Ensinnäkään minusta ei ole koskaan työskentelemään laitoksessa mikäli rahoituksessa ja organisoinnissa on näin huomattavia ongelmia. Toisekseen olen ansainnut vapaapäivän, jonka aikana pohdin millä keinoin voisin päästä liukenemaan tästä harjoittelupaikasta ilman suurempia ongelmia, kun olen suorittanut tämän dokumentoinnin kunnialla loppuun.

jk. Kuva on itse piirtämäni lapikkaat A2 kokoiselle paperille. Kyseessä ei ole niinkään dokumentointi- tai mittapiirustuskuva, mutta se antaa selkeän kuvan siitä minkälaisia kuvia olen piirtämässä vaillinaisilla välineillä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti