perjantai 24. syyskuuta 2010

Puhe kampuksen avajaisissa 2010

Tässä nyt blogissakin julkaistavaksi Kasarminmäen kampuksen avajaisissa pitämäni puhe 21.9.2010. Jostain syystä paikalla ollut Opetusministeri Virkkunen ei kiitellyt puhettani vuolain sanoin. Kumma.

***

Arvoisa Ministeri, ja kutsuvieraat. Hyvä juhlaväki sekä opiskelijatoverit.

Ammattikorkeakoulun tarjoaman koulutus valmentaa meitä opiskelijoita työelämän ja sen kehittämisen vaatimuksiin. Sen ohella, että meistä koulutetaan menestyjiä ammattillisiin asiantuntijatehtäviin tutkimuksen sekä kulttuurin aloille, ammattikorkeakoulun tehtävä on tukea meitä yksilöinä kohti ammatillista kasvua ja huolehtia, että tulemme tukemaan työelämää sekä aluekehitystä Kymenlaakson alueella.

Mielestäni tämän päivän seminaari ja avajaispuheet on hyvä päättää siihen mistä aloitettiin. Haluan tuoda esille opiskelijoiden puheenvuorossa sen osa-alueen ammatillista kasvua, joka kaipaa parannusta ja pohdiskelua kaikilta.Arkipäiväisen aherruksen yhteydessä globaalivastuu saattaa kuitenkin kuulostaa kaukaiselta ja abstarktilta. Siitä huolimatta se on mukana tämän päivän arjessa, jossa nuoret kokevat suurta epävarmuutta ilmastomuutoksen ja energiakysymysten äärellä. Ympäristökysymysten vastuu painaa opiskelijan harteita, ja monella nuorella on halu vaikuttaa. Nyt onkin hyvä hetki pysähtyä miettimään millä tavalla kestävän kehityksen rinnalle tuodaan vahvemmin esille luottamus, avoimuus, yhteisöllisyys, ympäristökysymykset ja toisen ihmisen arvostaminen.

Jokainen korkeakoulumme jäsen voi yksittäisenä kansalaisena, ja osana organisaatiota, niin opiskelun kuin työuran aikana, edistää hyvää ja turvallista elämää, sekä ympäristösuojelua omassa toiminnassaan. Korkeakoulujen rooli koulutusorganisaatioina on integroida eettinen näkökulma osaksi opetussuunnitelmia, ja antaa eväitä opiskelijan pohdinnalle vastuullisista valinnoista. Median katastrofiuutiset saavat meidät kaikki hereille, mutta kuinka me tuomme tämän esille korkeakoulussa, muuallakin kuin kahvipöytä keskusteluissa?

Kenellä siis on vastuu? Millä tavalla tämä ajattelu näkyy konkreettisesti ja valtakunnallisesti joka päiväisessä
opetuksessa? Ja millä tavalla se jakautuu täällä Kasarminmäellä tulevaisuudessa 1500 opiskelijan ja 150 henkilökunnan jäsenen kesken? Onko se valtakunnallisesti vain sanahelinää opetussuunnitelmissa? Ajattelun aktiivisuus ja aloitteellisuus globaalissa vastuussa ei voi tulla vain opiskelijoiden puolelta lopputyötä tehdessä.

Jos Kouvolasta pääsee ympäristökysymyksissä Itämerelle, ja jopa loppujen lopuksi valtameren toiselle puolelle, eikö globaalin vastuun tulisi näkyä enemmän koulutusohjelmissamme?

Koulutuksen osuus tässä kysymyksessä tulee esille tutkimuksissa, jotka osoittavat sen, että koulu ja opettaja voivat edelleen olla ratkaiseva osa nuoren elämässä. Tämä jakaa vastuun globaalikasvatuksen laadun kehittämisestä ja vaikuttavuuden lisäämisestä koulutuksessa ja arkipäivän oppimisessa kaikille koulutusasteille, myös korkeakouluille. Tämän tulee näkyä vahvemmin opettajien toiminnan tapoina opetuksessa, ja osaamispohjaista oppimista kannustavassa roolissa myös siinä suhteessa, että se antaa puitteet voimaantumiselle, ja aiemmin mainitsemalleni opiskelijan pohdinnalle.

Globaalin vastuun osan vahvistaminen tutkintoon johtavissa koulutusohjelmissa ei riitä, vaan herättää kysymyksen ”Vaatiiko tämä edelleen muutosta myös asenteellisesti meiltä kaikilta, jotta ympäristökysymykset ja vastuu toisistamme näkyisi arkipäivän opetuksessa”? Niin teoriaosaamisessa, kuin myös koulutukseen kuuluvassa harjoittelussa.

Alleviivan harjoittelua sen vuoksi siksi, että tämä työ ei voi jäädä ainoastaan Kasarminmäelle, vaan vaatii vastuun kantamista myös yrityksiltä, joissa tämän päivän opiskelijoiden ura tulee rakentumaan. Useimpien yritysten arvot ulottuvat taloudellisen vastuun lisäksi ympäristö- ja sosiaalisen vastuuseen, mutta ratkaisevaa on se, milllä tavalla yritykset tuovat tämän esille opiskelijoille muun muassa koulutukseen kuuluvan työharjoittelujaksojen yhteydessä. Globaalin vastuun on oltava osa strategiaa ja päivittäistä toimintaa, johon panostaa koko henkilöstö johtajista lähtien. Tätä voidaan toteuttaa aktiivisesti sellaisilla hankkeilla, jotka edistävät konkreettisia vastuullisia käytänteitä.

Mutta globaalivastuu ei ole ainoa vastuu, jota meidän tulee kantaa. Jotta opiskelija voisi tulevaisuuden tekijänä kantaa omaa vastuutaan ja antaa panoksensa, pitää yhteiskunnan pitää huolta hänen hyvinvoinnistaan.

Monet sanoivat minulle ennen tätä puheenvuoroa leikillisesti, että nyt olen päässyt ansaitsemaani seuraan. Väärin. Nyt on opiskelija päässyt arvoiseensa seuraan. Ja millainen opiskelijaedustaja minä olisin ellen ottaisi tällä hetkellä puheenaiheeksi myös opiskelijoiden toimeentuloa.

Säännölliseen opiskeluun kannustamiseksi ehdotetaan korkeakouluopintojen edistymisen seurannan tehostamista ja seurantakäytäntöjen yhdenmukaistamista. Näiden muutosten tavoitteena on kannustaa opiskelijoita käyttämään opintotukea kokonaisuutena, jotta opintotuen taso olisi riittävä turvaamaan opintojen aikaisen toimeentulon. Näillä keinoilla ei kuitenkaan opiskelijaa kannusteta innostumaan, oppimaan ja ottamaan aktiivisesti omaa osaansa globaalistavastuusta, kun kiristyksillä opiskelijoille annetaan vain vastuu yrittää selvitä kuukaudesta toiseen. Nälkäpalkalla ei synny kestävään kehitykseen kannustavia innovaatioita. Kustannusneutraalius ei ole opiskelija kohdalla säästämistä.

Opiskelijoilta odotetaan aina kriittistä puheenvuoroa, mutta toivon että osasin olla myös kannustava.Kuljetetaan yhdessä Kasarminmäeltä luottamus, avoimuus, asiakaslähtöisyys, toisen ihmisen arvostaminen ja uudistuminen. Tulevaisuus ei tapahdu itsestään, vaan toimijat eri puolilla maailmaa luovat sen tekemillään valinnoilla.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Lukukauden avajaispuhe 2010

Jälleen kerran saivat opiskelijat puheenvuoron lukukauden avajaisissa, ja tällä kertaa puhevuorossa oli allekirjoittanut. Suoltamani sanat saivat monta kiitosta, ja eräskin nimeltä mainitsematon opettaja vinkkasi ettei meikäläisellä ole enää asiaa esiintymistaitoja vahvistaville kursseille.

Alla siis puhe kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kiitos vielä tapahtuman järjestäjille!
***

Hyvä juhlaväki.
Tervetuloa myös opiskelijakunta Klaanin puolesta aloittamaan uutta lukuvuotta Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa. Viime vuonna tätä samaista tehtävää hoitanut Sanna Hälvä piti lukukauden avajaisissa kannustavan puheen muutoksista, joita oli kokenut niin ammattikorkeakoulumme kuin myös opiskelijakunta. Hänen sanansa meille oli ”Eteenpäin ja ajanhengessä pysyäkseen muutoksia on tehtävä. ” Tänä vuonna viestini on sama, mutta kohdennan sen päättäjille.

Kuten edellisinä vuosina, on tämän puheenvuoron jälkeen luvassa ansaittujen ansiomerkkien jakaminen. Omalla tavallaan tämä hetki on pysäyttävä opiskelijoillekin. Kuitenkin aivan toisella tavalla kuin toivoisi. Se herättää kysymyksen: Millä tavalla opiskelijat palkitaan?

Opiskelijan palkka on kokopäiväisestä opiskelusta saatava opintotuki. Toimeentulomme rakentuu yksilöllisesti opintorahasta, asumislisästä sekä ansiotyöstä tai opintolainasta. Kuten tiedätte opiskelijoiden suuret odotukset kokivat karvaan pettymyksen, kun hallitus julkisti viime kuussa valtion budjetin vuodelle 2011.

Opiskelijoiden valtakunnallisille edunvalvontajärjestöille oli opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmässä luvattu opintotuen sitomista indeksiin ja huoltajakorotusta, mikäli samalla opintotukeen tehtäisiin kiristyksiä. Hallitus päätti kuitenkin toteuttaa lopulta vain kiristykset. Opiskelijat eivät siis saaneet suinkaan palkankorotusta, vaan rangaistuksen siitä valinnasta, jonka he ovat tehneet. Jopa valtakunnalliset korkeakoulutettujen kattojärjestöt kommentoivat mediassa, että matto oli vedettty opiskelijoiden jalkojen alta. Toimeentulon eteen on tehty paljon tytötä. Paikallistasolla opiskelijan ääni on usein jäänyt muiden sosiaalipoliittisten asioiden varjoon. Siksi sanon tämän nyt.

Millä tavalla nämä hallituksen tekemät päätökset tukevat opiskelijoita siirtymään nopeammin työelämään, kun selkeästi suurin pullonkaula valmistumiselle on toimeentulo? Näillä keinoilla meitä ei kannusteta innostumaan, oppimaan ja oivaltamaan.

Opiskelijoiden elämään on tultava paljon muutoksia, niin toimeentulon kuin myös terveydenhuollon kohdalla -kaikkialla, myös täällä Kymenlaaksossa. Ei voi olla todellista, että opiskelijat ovat Suomessa ainoa väestöryhmä, joka joutuu ottamaan lainaa elämiseen. Nuorisotyöttömyyden ollessa samaan aikaan jatkuvassa kasvussa ei meidänkään ammattikorkeakoulustamme valmistuva voi enää yhtä varmasti luottaa pystyvänsä maksamaan opintolainaa takaisin, niin kuin muutama vuosikymmen sitten. Opiskelu ei saa olla tulevaisuudessa vain rikkaiden harrastus.

Silti valtiovalta on asettanut tavoitteekseen pidentää työuria niin alku- kuin loppupäästä. Tämä tavoite on pahasti ristiriidassa nykyisen hallituksen toimien kanssa. Mikäli opintotukea ei sidota indeksiin, syntyy opiskelijoille joka vuosi aiempaa suuri tarve tehdä entistä enemmän töitä opintojen ohessa, mikä puolestaan hidastaa valmistumista. Eikä työpäivän tai -viikon päätteeksi ole kenenkään etu, että nuoria rasitetaan näin paljon opintojen aikana. On arvioitu, että yksi työkyvyttömyyseläkkeelle jäävä alle 35-vuotias nuori maksaa yhteiskunnalle 1,5 miljoonaa euroa kuluina ja menetettyinä verotuloina. Opintotuen sitominen indeksiin arvioitiin maksavan valtiolle 7,5 miljoonaa euroa vuonna 2012, mikä on sama kuin viiden nuoren ennenaikainen syrjäytyminen työelämästä.

Riittävä opintotuki loisi entistä useammalle opiskelijalle mahdollisuuden meidänkin ammattikorkeakoulussamme keskittyä päätoimisemmin opiskeluihin, lyhentäisi valmistumisaikoja ja olisi kansantaloudellisesti kustannustehokasta. Opintojen ohjaus ei ole ainoa tehokas keino työurien pidentämiseen. Opiskelijoiden elämää ei voi enää vain paikkailla, vaan on tehtävä huomattavia muutoksia.

Opiskelijat ovat merkityksellisiä ja meihin kannattaa panostaa. Me todellakin olemme toisiamme varten, opiskelijat, Kymenlaakson ammattikorkeakoulu ja yhteiskunta. Toivon että moni meistä opiskelijoista olisi tulevaisuudessa samassa tilanteessa kuin ne jotka kohta nousevat lavalle vastaanottamaan ansaitun kiitoksen vuosien työstä. Pätkätyöstä niitä ei jaeta.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Timppa

Tiedän etten ole ainoa, johon humalaiset, lääkityksen epätasapainosta kärsivät ja syrjäytyneet iskevät silmänsä. Me olemme tietty ihmistyyppi, jonka kasvoilla kai paistaa solidaarisuus ja ihmisystävällisyys. Ymmärrys muita kohtaan. Siksi me saamme aina seuraa, kun seisomme bussipysäkillä odottamassa linja-autoa, metroasemalla, Rautatieasemalla odottaessamme ystäviämme saapuvaksi paikalle, kadun varrella seistessämme, istuessamme terassilla... Missä vain milloin vain. Ja me tiedämme tämän. Olemme kuin magneetti näille eksyneille ihmisille. Näemme kuinka he päättäväisesti lähestyvät meitä jo torin toiselta puolelta. Me vilkuilemme syrjäsilmin, yritämme olla välinpitämättömän näköisiä. Toivomme salaa ettei tämä henkilö tulisi juttelemaan meille nyt, kun laukku painaa hartian lihaksia, työ asiat pyörivät mielessä, ipodissa soi rauhoittava musiikki, ja nyt vain haluaisin olla.

Lauantaina tapasin Timpan. Timpalla on verenpurkaumista punertunut iho, pitkät kellertävät kynnet, vetistävät silmät ja rasvaiset hiukset pitkin poskia. Vaatteet olivat yhtä likaiset kuin Timppa itse. Ja siihen Timppa istahti viereeni bussissa. Ja minä katselin ulos ikkunasta, väistellen katsekontaktia. Annoin Ella Fitzeraldin laulaa.

Ensin hän viritteli keskustelua muiden matkustajien kanssa.
Mutta kukaan ei keskustellut Timpan kanssa.
Hän kääntyi uudelleen puoleeni. Että tulikin vilkaistua.
Timppa pyysi minua elekielellä ottamaan kuulokkeet pois korviltani. Ei siinä vaiheessa voi enää olla kylmän viileästi välinpitämätön. Otin kuulokkeet pois korviltani ja aloin keskustella Timpan kanssa.
Ja mistä?
Jazzista.

Timppa kertoi epäselvällä puhetyylillään entisistä ajoista, kulmien muusikoista jotka hän tunsi, omista musikaalisista taidoistaan. Välillä hän pysähtyi katsomaan kaukaisuuteen hiljaa, suu hieman raollaan, ja antoi musiikin viedä.
Ja kuinka surulliseksi minut tekikään se, kun Timppa sanoi
"En ole kuullut tällaista musiikkia kuuteen vuoteen"

Sörkän kurvissa minun oli aika jäädä kyydistä, me kättelimme Timpan kanssa, ja toivotimme toisillemme hyvää jatkoa. Jalkojeni kuluttaessa vanhoja tuttuja Kurvin kulmia, mietin kuinka iloiseksi ja toisaalta melankoliseksi tämä tapaaminen minut teki. Onneksi käännyin Timpan puoleen ja löysin aikaa toiselle ihmiselle elämässäni. Vaikkakin hetken.