perjantai 30. heinäkuuta 2010

Juureni eivät ole pullasta

Kun terveys reistaa ja ikä alkaa painamaan, monet ihmiset alkavat miettimään juuriaan. Mistä he tulevat? Mikä on kasvattanut ja luonut heistä sellaisia ihmisiä kuin he ovat?
En etsinyt mitään vastauksia, mutta eräänä kuumana iltapäivänä taisin saada niitä haluamattani.

Istuin vanhempieni ilmastoidun auton takapenkillä matkalla ruokakauppaan. Tuli nuoruus mieleen. Matkan varrella kinattiin miksi vain koirille ostetaan ruokaa, mitä sieltä kaupasta todella pitää ostaa, ja miksi ihmeessä en halua eineksiä. Hikinen iltapäivä muutti keskustelua kiihkeämmäksi kuin oli tarve.
"No missä vaiheessa sitä marinadia sitten lisätään?" Isäni intti.
"Grillauksen loppu vaiheessa vaikkapa pullasudilla. Onko teillä sellainen?" Ärähdin. Että pitää näin yksinkertaisen asian olla hankalaa. Tunsin kuinka otsani rypistyi kulmien lähestyessä toisiaan.
Autoon laskeutui kysyvä hiljaisuus.
"Niin, onkohan meillä sellaista..." Äitini alkoi uumoilemaan "Jos on, se on hyvässä kunnossa. Mä en ole leiponut pullaa sitten joulun -98."
"Hä?!"
"No sitä ennen jouluna -94, ja sitten olikin neljän vuoden tauko. Nyt tämä väli on vähän pidentynyt."
Ihan kuin olisin kuullut sairaalloisen hyvän vitsin. Nauroin koko loppumatkan kauppaan. Henki meinasi salpautua. On se hyvä mutsi, perhana.

Tuollaiset kommentit saavat minut ymmärtämään miksi olen niin työorientoitunut, mistä olen oppinut että työtä on tehtävä. Pullaa voi ostaa kaupasta, ja mieluummin fiini kakku. Jos opiskelee nuoruuden saadakseen kunnon koulutuksen ja työn, pitää välillä tehdä ratkaisuja, jotka ei tee meistä "hyviä" vaimoja ja miehiä. Kaikki ei voi näyttää hyvältä. Joskus valinta on tehtävä keittiön tai minun välilläni.
Raadollista on kuitenkin kerta toisensa jälkeen tajuta etten se ole minä joka tein niitä ratkaisuja, joka tekee minusta omissa silmissäni Minut. Onneksi kohdallani kotoa opittu sopii pirtaan.

Katselin eräänä iltana äitiäni ja totesin hänelle, ettei minua haittaa tulla hänen kaltaisekseen enemmän ja enemmän iän myötä.

Seuraan itseäni. Huomaan vanhenneeni. Kasvaneeni. Huolehtivani silmäpusseista ja rypyistä. Ja mietin, että turha tässä on väittää viettäneensä pullan tuoksuista lapsuutta, mutta menettelihän se. Ehkä jossain vaiheessa kiinnostun enemmänkin miettimään juuriani. Oletan sen ottavan muutaman suonikohjun verran. Mutta olivat juuret millaisia tahansa, tämä kaikki todistaa sitä, että millainen sirkus tahansa kasvattaa ihan normi ihmisiä, jotka osaa leipoa pullaa. Minäkin.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Koiratappelutilaus ja karvas opetus

" Lapset ovat lapsia, lapset ovat lapsia..." Mantra pyörii huulillani. Sanojen uskottavuus ei vain juuri tällä hetkellä saa minua pauloihinsa niin kuin kuuluisi. Minulla nimittäin paloi käpy naapurin poikaan. "Lapset ovat lapsia"...

Kyseinen keskenkasvuinen tuli käymään vanhempieni pihassa, ja seitsemän vuotian kirkkain silmin kysymään minulta " koska otat koirat pihalle, jotta saadaan koiratappelu."
"Anteeksi kuinka?" kysyin.
"Koiratappelu."
Näen itseni tuijottamassa lasittunein silmin eteenpäin miettiessäni mitä sanoisin tälle muksulle tappelukoirien kasvattamisesta, kohtelusta, tai niiden ihmisten luonteesta jotka moista veristä raakuutta harrastavat esimerkiksi kasvatustyön ohessa.
En saanut suustani muuta kuin "Etkö sä tiedä kuinka Outoa on pitää sellaisesta kuin koiratappelusta?"
Napakka vastaus löi oikeaan ohimoon
"Ei se ole outoa."

Mitä näille lapsille sanotaan kotona, kun puhutaan jostain niinkin vakavista asioista kuin tämä? "Ne nyt vain vähän tappelee..." Ehei, on julmettu ero tappelukoiran ja reviiriään puolustavan uroksen välillä. Ja jos lapsi on tarpeeksi vanha sanomaan pitävänsä tällaisesta julmasta koirille kipua tuottavasta urheilusta, on kyseinen lapsi tarpeeksi vanha myös kuulemaan totuuden. Ei koirat lähde tappelun jäljiltä kolhuitta kehästä isännän kanssa syömään makkaraa nuotion ääreen, kun verta on ensin vuodatettu kuin sian kurkusta. En kuitenkaan nähnyt velvollisuutenani ladata faktoja päin pellavahiusten kehystämiä kasvoja. Mutta auta armias jos toisen kerran kyseinen lapsi esittää tämän pyynnön minulle, saattaa luvassa olla uneton yö.

Mutta kuinka usein lastenohjelmissa taistellaan, eikä kukaan vuoda verta tai kuole.
Kaikki paranee.
Niin kai koiratkin.
Lasten maailmassa, johon totuus ei ole vielä iskenyt

Mantra alkaa taas soljua suussa, mutta siinä on karvas jälkimaku.