sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Timppa

Tiedän etten ole ainoa, johon humalaiset, lääkityksen epätasapainosta kärsivät ja syrjäytyneet iskevät silmänsä. Me olemme tietty ihmistyyppi, jonka kasvoilla kai paistaa solidaarisuus ja ihmisystävällisyys. Ymmärrys muita kohtaan. Siksi me saamme aina seuraa, kun seisomme bussipysäkillä odottamassa linja-autoa, metroasemalla, Rautatieasemalla odottaessamme ystäviämme saapuvaksi paikalle, kadun varrella seistessämme, istuessamme terassilla... Missä vain milloin vain. Ja me tiedämme tämän. Olemme kuin magneetti näille eksyneille ihmisille. Näemme kuinka he päättäväisesti lähestyvät meitä jo torin toiselta puolelta. Me vilkuilemme syrjäsilmin, yritämme olla välinpitämättömän näköisiä. Toivomme salaa ettei tämä henkilö tulisi juttelemaan meille nyt, kun laukku painaa hartian lihaksia, työ asiat pyörivät mielessä, ipodissa soi rauhoittava musiikki, ja nyt vain haluaisin olla.

Lauantaina tapasin Timpan. Timpalla on verenpurkaumista punertunut iho, pitkät kellertävät kynnet, vetistävät silmät ja rasvaiset hiukset pitkin poskia. Vaatteet olivat yhtä likaiset kuin Timppa itse. Ja siihen Timppa istahti viereeni bussissa. Ja minä katselin ulos ikkunasta, väistellen katsekontaktia. Annoin Ella Fitzeraldin laulaa.

Ensin hän viritteli keskustelua muiden matkustajien kanssa.
Mutta kukaan ei keskustellut Timpan kanssa.
Hän kääntyi uudelleen puoleeni. Että tulikin vilkaistua.
Timppa pyysi minua elekielellä ottamaan kuulokkeet pois korviltani. Ei siinä vaiheessa voi enää olla kylmän viileästi välinpitämätön. Otin kuulokkeet pois korviltani ja aloin keskustella Timpan kanssa.
Ja mistä?
Jazzista.

Timppa kertoi epäselvällä puhetyylillään entisistä ajoista, kulmien muusikoista jotka hän tunsi, omista musikaalisista taidoistaan. Välillä hän pysähtyi katsomaan kaukaisuuteen hiljaa, suu hieman raollaan, ja antoi musiikin viedä.
Ja kuinka surulliseksi minut tekikään se, kun Timppa sanoi
"En ole kuullut tällaista musiikkia kuuteen vuoteen"

Sörkän kurvissa minun oli aika jäädä kyydistä, me kättelimme Timpan kanssa, ja toivotimme toisillemme hyvää jatkoa. Jalkojeni kuluttaessa vanhoja tuttuja Kurvin kulmia, mietin kuinka iloiseksi ja toisaalta melankoliseksi tämä tapaaminen minut teki. Onneksi käännyin Timpan puoleen ja löysin aikaa toiselle ihmiselle elämässäni. Vaikkakin hetken.

1 kommentti:

  1. Oikein toimittu. Osaat muuten varsin kauniisti muotoilla asian kun sanot "Me olemme tietty ihmistyyppi, jonka kasvoilla kai paistaa solidaarisuus ja ihmisystävällisyys"... Sopii hyvin yksiin myös oman teoriani kanssa siitä, miksi minuakin lähestyttiin toisinaan silloin kun minulla ei vielä ollut partaa.

    VastaaPoista