keskiviikko 3. helmikuuta 2010

"Olipa päivä"

Olen kyllästynyt lukemaan kaiken maailman naisten lehtien ”Olipa päivä” osuuksia joissa vähemmän suuri ja suurempi kuuluisuus kertoo kuinka oma päivä on kulunut. Tosissaan; jos jokainen meistä pohtisi liikennevaloissa elämäämme katastrofien kautta tulvinutta surua sekä kuolemaa, ja etsisi kaihoten ympärillä olevista ihmisistä merkkiä lohdun hakemisesta toisistaan edes vilkaisun verran, me eläisimme niin paljon empaattisemmassa maailmassa että minunlainen houkka tukehtuisi.

Eli miten se päivä todella menee. Vertaillaanpa minun päivääni suuren ajattelijan taiteilija Mikko Kuusiston päivään. Tästä tulee hauskaa.

Heräsin aamulla...Mikko Kuusisto ole hyvä: nihkeästi. Ikävä kyllä Mikon yörytmi on vaihtunut, koska hän pystyy vain yön hiljaisuudessa keskittymään lukemiseen ja kirjoittamiseen. Tänä aamuna herääminen tuli vain liian varhain.
Heräsin itse aamulla myös nihkeästi. Siis minun ja Mikon aamussa oli jotain samaa. Kurkkua sattui, pää täynnä räkää ja poskionteloita oli joku sörkkinyt ilmeisesti yöllä jäätelökauhalla. Siltä se ainakin tuntui. Raahasin ruhoni ylös sängystä ja lähdin viemään kolmesta koirasta koostuvaa laumaa pihalle. Mennessäni ajattelin, että näinä aamuina sitä katuu katkerasti että yksikään karvakuono on eksynyt tähän kämppään.

Mikä meidät tänään pysähdytti? Mikko on niitä ihmisiä, jotka liikennevaloissa pysähtyvät miettimään juurikin tekstin alussa esille tuomiani surua ja empatian kaihoa. Osaan kuvitella Mikon pysähtyneenä liikennevaloihin, tuulen leikitellessä hänen hiuksillaan, miettimässä niitä kohtalon kokemuksia, joissa joudumme ihmisyyden kanssa kasvotusten. Valot vaihtuvat, Mikko ei liiku.
Itse huomasin pysähtyneeni, kun tajusin tuijottaneeni hetken tyhjyyteen nenäliina kädessäni. Kokemus ei ollut niinkään pysähdyttävä, mutta tänä päivänä kenties lähinnä sellaista kokemusta.

Mikko pohti kosteana ja synkkänä maaliskuun päivänä sitä, kuinka hän järjestäisi lisää aikaa perhokalastuksen opetteluun. Ja miten välttyisi saaliilta.
Mikon elämä ei siis olekaan pelkkää ylevien ajatuksien tuottamista, vaan kulminoituu myös niinkin mukavaan harrastukseen kuin perhokalastus. Mutta eikö idea ole saada saalista? Miksi kukaan haluaisi olla niin hyvä ihminen ettei halua saalista? Ja minulla on toki vinkki Mikolle: vaahtokarkit. Ne sulaa hiljalleen kylmässä vedessä, joten syöttiä saa lisäillä mukavin aika välein ja itsessään se on mukava herkku kuljettaa myös mukanaan. Itse en kyseisiä nameja enää nauti, joten kalastuskin on jäänyt vähemmälle.

Nukkumaan mennessä Mikko tapaa haaveilla mahdottomia, kuten kodista Tonga-saarilla, Paul Simonin puhelusta ja gasellimaisesta vartalosta.
Nukkumaan mennessä minunkin haaveeni vaikuttavat mahdottomilta tällä hetkellä: kunpa saisin ensi yönä unta. Kunpa en tukehtuisi tukkoisuuteeni.

Mikko antoi päivälleen arvosanaksi kymmenen ja sai otsikoksi jutulleen Kodin Kuvalehdessä 6/2009 ”Tästä tuli armollinen päivä”, koska hänen "historiallaan on lottovoitto säilyä päivä elossa".
Oma päiväni saisi kyseisillä kriteereillä saman arvosanan juurikin tämän ihanan taudin takia, jota juuri poden. Mutta jos totta puhutaan niin on niitä parempiakin päiviä ollut. Annan arvosanaksi kuutosen, koska olen kipeä, kyllästynyt kotona olemiseen, niin hölmö että teen silti etänä töitä, enkä tunne itseäni hyväksi ihmiseksi, koska mollasin taiteilija Mikko Kuustosta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti