keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Esteettömyys asiaa Ylänurkassa

Alla oleva teksti julkaistiin Kouvolan ja Kymen Sanomissa 7.12.2010

Esteettömyys ei ole ainoastaan fyysisten esteiden poistamista

Mieltäni on jäänyt vaivaamaan 22.11.2010 (SAK internetsivuilla) julkaistu uutisointi, joka koskettaa osaltaan minua, ja paljon enemmän monia läheisiäni. Uutisoinnissa kerrottiin yhdenvertaisuuslainsäädännön uudistamisen toteutuksen jäävän seuraavalle hallituskaudelle. Uudistusta valmisteltiin lähes neljän vuoden ajan, ja sitä olisi kaivattu kipeästi, jotta syrjintään voisi tarttua tehokkaammin, niin opiskeluyhteisöissä kuin myös työelämässä. Lain tarkoituksena on edistää tasa-arvoa, ja taata kaikille tasavertaiset mahdollisuudet ja oikeudet osallistua yhteiskuntaan toimintakyvystä riippumatta.

Oma vaivani ei ole näkyvä, eikä suinkaan sellainen, josta näkisin syytä kertoa ihmisille joka päivä. Moni seurassani oleva saattaa kuitenkin huomata, että kallistan aina oikeaa korvaani kanssa keskustelijaani kohti. Moni tuskin tulee ajatelleeksi, että näinkin nuorella ihmisellä saattaa hävitä hiljalleen kuulo. Tilanteeni on vääjäämättä menossa kyllä huonompaan suuntaan, ja pian vasenta korvaani koristanee kuulolaite. Omalla kohdallani opetuksen ja opiskelun esteettömyys tulee vastaan taas, kun palaan tammikuussa opintojeni pariin. Taustameteli opetustiloissa, kaikuvat tilat sekä auditoriot tuottavat oman hankaluutensa opiskeluilleni.

Yhteiskunnassa tulee kaiken kaikkiaan pyrkiä siihen, että kaikilla ihmisillä on yhdenvertaiset mahdollisuudet toimia ja elää. Täysin esteettömään yhteiskuntaan ei ole kuitenkaan päästy. Kuinka moni tietää, että työhön haluavia kehitysvammaisia on maassamme noin 3000, ja näistä työllistyneitä on vain 300 henkilöä? Todellisuus ei kohtaa ajatusta siitä, että jokaisella kansalaisella olisi oikeus työntekoon. Vääristynyt ajattelutapa, jonka mukaan kaikki vammaiset ja vajaakuntoiset ovat oikeutettuja, tai jopa velvoitettuja, nauttimaan eläkettä sekä muita sosiaalietuuksia tekemättä työtä, on muserrettava. Ennemminkin yhteiskunnan on kannustettava siihen, että jokaisella on oikeus ja velvollisuus työntekoon niillä resursseilla, jotka siihen ovat käytettävissä.

Oma toimintakykyni on korjattavissa hyvin helposti, ja maailma on minulle huomattavasti esteettömämpi kuin monelle muulle. Näiden muiden puolesta toivon hartaasti, että itsenäisyyttä juuri juhlistanut isänmaamme ottaa mallia naapurivaltiosta. Vuoden 2009 alusta astui nimittäin Norjassa voimaan uusi syrjintä- ja esteettömyyslaki, jossa työpaikkojen ja oppilaitosten vastuulla on varmistaa, että alentunut toimintakyky ei estä työssäkäyntiä ja opiskelua.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Ruosteinen alku opinnoilla

Opintojen jatkaminen vuosien jälkeen ei ole niin helppo tehtävä kuin toivoin. Tiesin että minulla tulee olemaan hankaluutta suhtautua tilanteisiin, joissa asiat ei mene minun tahdillani. Joudun odottamaan ja pitämään malttini, kun ihmiset ympärilläni säätävät, puhuvat itsestäänselvyyksiä ja saavat hermoni riekaleille. Yhtäkkiä olen jälleen ympäröity ihmisillä, jotka tavoittelevat erikoisuutta, vastavuoroisesti pukeutuvat mätsäävästi tai puhuvat niitä näitä irtonaisia epärelevantteja pikku faktoja, jotka he ovat oppineet kirjoista.

Joudun jälleen kuuntelemaan kahvipöytä jaarittelua opetuksen laadusta, enkä jaksa enää sanoa, miten asian voisi tuoda esille, jotta tilannetta voi parantaa. Tai no... Totuushan on se, ettei tiikeri raidoistaan pääse, ja tulen kai kuljettamaan mukanani vararehtorin kanssa tuottamaani valitusprosessia sekä miljoonaa kopiota.

Opintoni eivät ole vielä edes kunnolla päässeet uuteen vauhtiin, kun olen totaalisen riutunut.

Kaiken tämän kestäisin, jos opinto-ohjaajat eivät sormi suussa sanoisi minulle, etteivät he tiedä, miten auttaa minua eteenpäin opinnoissani. Kurssisisällöt ja tutkinnon vaatimukset ovat vaihtuneet kahden poissaolovuoteni aikana niin rajusti, ettei kukaan ole varma millaisella paletilla minun valmistumiseni on totisinta totta. Ja lopulta kaikki on minun vastuullani, koska kukaan muu ei ole valmis ottamaan sitä.

Hengitän siis syvään, ja kuuntelen vieressä kun opiskelijatoverini toteavat rivissä toinen toisensa jälkeen kuinka ruosteinen tuo ruosteinen pyörä onkaan.
Tulee mieleen kysymys: minkä värinen oli Napoleonin valkoinen ratsu? Taisi olla ruosteinen.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Ylänurkassa tarjoiltiin pureskeltavaksi pakkopullaa

6.10.2010 Kouvolan ja Kymen Sanomien Ylänurkassa tarjoiltiin ajatuksia otsikolla Pakkoruotsipullaa

Vihreät ovat esittäneet mielenkiintoisen ajatuksen, että itärajalla voitaisiin joustaa toisen kotimaisen kielen pakollisesta opiskelusta. Ajatus, joka sinällään ei ole uusi, sisältyy vihreiden kielipoliittisen asiakirjan luonnokseen.

Kouvolaimmigranttina ymmärrän, mistä tarve on syntynyt, ja sen vuoksi esitys ei vaikuta täysin tarpeettomalta. Täällä kulkiessani olen huomannut idän vaikutuksen, joka ei välity samalla tavalla, kun kulutan katuja pääkaupunkiseudulla tai Lapissa.
Mutta täysin pulmaton esitys ei ole. Sen toteuttamiskelpoisuus herättää kysymyksiä, ja saa miettimään, mitä on tämä "joustavuus", joka mahdollistaisi perustuslain yli kävelemisen, perusteluna maantieteellinen sijainti. Perustuslaki nimittäin edelleen määrittelee tämän valtakunnan kansalliskieleksi niin suomen kuin ruotsinkin. Trapetsitaiteilu tulee olemaan haastavaa, kun vihreiden luonnoksessa toisen kotimaisen kielen opetuksen pakollisuudesta ei kuitenkaan luovuta.

Olisiko jo aika sallia jokaiselle vapaus valita, mitä kieliä lukee? Täällä Itä-Suomessa venäjän kielestä voisi olla paljon enemmän hyötyä. Tämä oletus kuitenkin perustuu siihen, että nuoret jäävät Itä-Suomen seudulle rakentamaan työuraansa, vaikka mahdollisuus siirtyä pois kotiseuduilta kansainvälisemmille vesille houkuttelee. Jollekin nuorelle kansainvälistyminen pohjoismaihin saattaa olla vastaus.

Vihreät ovat siis nostaneet vaalikeskusteluun aiheen, josta tullaan keskustelemaan paikallisesti paljon. Se ei kuitenkaan ole tärkeintä tässä tilanteessa. Valtakunnallisesti meidän on tärkeää löytää vastaus kysymykseen, millä tavalla nuoret motivoidaan opiskelemaan kieliä? Unohdetaan hetkeksi päättäjät ja katsotaan siihen kansanryhmään, johon nämä päätökset vaikuttavat.

Jos päättäjät tekevät vihreiden luonnoksen mukaisen ratkaisun, ja tarjoavat nuorille mahdollisuuden opiskella pakollisena vieraana kielenä joko ruotsia tai venäjää, lieventääkö valinnan mahdollisuus opiskelun mukanaan tuomaa pakkopullan makua. Vaihtoehtojen antaminen ei auta, jos kielten opetuksen laatu ei parane.

Kielten opintoja on uudistettava kaikilla asteilla. Opetustapoja ja oppimateriaaleja on uudistettava, ja on aika luoda innostavampi oppimisympäristö, jossa jopa toisen kotimaisen kielen oppiminen alkaa maistua. Huono ruotsin kielen osaaminen on este sekä opinnoissa että työelämässä. Nykyisenkaltainen pakollinen ruotsin opetus tuli suomalaiseen kouluun vasta 1970-luvulla peruskoulu-uudistuksen yhteydessä. Välillä tuntuu siltä, ettei opetus ole uudistunut sen jälkeen.

Kun nuorille tarjoillaan sama ateria vanhoilla keinolla, eivät he sitä purematta niele. Oli tarjolla perinteistä pakkopullaa tai pashaa.

Kirjoittaja on Kymenlaakson ammattikorkeakoulun opiskelijakunta Klaanin hallituksen puheenjohtaja.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Puhe kampuksen avajaisissa 2010

Tässä nyt blogissakin julkaistavaksi Kasarminmäen kampuksen avajaisissa pitämäni puhe 21.9.2010. Jostain syystä paikalla ollut Opetusministeri Virkkunen ei kiitellyt puhettani vuolain sanoin. Kumma.

***

Arvoisa Ministeri, ja kutsuvieraat. Hyvä juhlaväki sekä opiskelijatoverit.

Ammattikorkeakoulun tarjoaman koulutus valmentaa meitä opiskelijoita työelämän ja sen kehittämisen vaatimuksiin. Sen ohella, että meistä koulutetaan menestyjiä ammattillisiin asiantuntijatehtäviin tutkimuksen sekä kulttuurin aloille, ammattikorkeakoulun tehtävä on tukea meitä yksilöinä kohti ammatillista kasvua ja huolehtia, että tulemme tukemaan työelämää sekä aluekehitystä Kymenlaakson alueella.

Mielestäni tämän päivän seminaari ja avajaispuheet on hyvä päättää siihen mistä aloitettiin. Haluan tuoda esille opiskelijoiden puheenvuorossa sen osa-alueen ammatillista kasvua, joka kaipaa parannusta ja pohdiskelua kaikilta.Arkipäiväisen aherruksen yhteydessä globaalivastuu saattaa kuitenkin kuulostaa kaukaiselta ja abstarktilta. Siitä huolimatta se on mukana tämän päivän arjessa, jossa nuoret kokevat suurta epävarmuutta ilmastomuutoksen ja energiakysymysten äärellä. Ympäristökysymysten vastuu painaa opiskelijan harteita, ja monella nuorella on halu vaikuttaa. Nyt onkin hyvä hetki pysähtyä miettimään millä tavalla kestävän kehityksen rinnalle tuodaan vahvemmin esille luottamus, avoimuus, yhteisöllisyys, ympäristökysymykset ja toisen ihmisen arvostaminen.

Jokainen korkeakoulumme jäsen voi yksittäisenä kansalaisena, ja osana organisaatiota, niin opiskelun kuin työuran aikana, edistää hyvää ja turvallista elämää, sekä ympäristösuojelua omassa toiminnassaan. Korkeakoulujen rooli koulutusorganisaatioina on integroida eettinen näkökulma osaksi opetussuunnitelmia, ja antaa eväitä opiskelijan pohdinnalle vastuullisista valinnoista. Median katastrofiuutiset saavat meidät kaikki hereille, mutta kuinka me tuomme tämän esille korkeakoulussa, muuallakin kuin kahvipöytä keskusteluissa?

Kenellä siis on vastuu? Millä tavalla tämä ajattelu näkyy konkreettisesti ja valtakunnallisesti joka päiväisessä
opetuksessa? Ja millä tavalla se jakautuu täällä Kasarminmäellä tulevaisuudessa 1500 opiskelijan ja 150 henkilökunnan jäsenen kesken? Onko se valtakunnallisesti vain sanahelinää opetussuunnitelmissa? Ajattelun aktiivisuus ja aloitteellisuus globaalissa vastuussa ei voi tulla vain opiskelijoiden puolelta lopputyötä tehdessä.

Jos Kouvolasta pääsee ympäristökysymyksissä Itämerelle, ja jopa loppujen lopuksi valtameren toiselle puolelle, eikö globaalin vastuun tulisi näkyä enemmän koulutusohjelmissamme?

Koulutuksen osuus tässä kysymyksessä tulee esille tutkimuksissa, jotka osoittavat sen, että koulu ja opettaja voivat edelleen olla ratkaiseva osa nuoren elämässä. Tämä jakaa vastuun globaalikasvatuksen laadun kehittämisestä ja vaikuttavuuden lisäämisestä koulutuksessa ja arkipäivän oppimisessa kaikille koulutusasteille, myös korkeakouluille. Tämän tulee näkyä vahvemmin opettajien toiminnan tapoina opetuksessa, ja osaamispohjaista oppimista kannustavassa roolissa myös siinä suhteessa, että se antaa puitteet voimaantumiselle, ja aiemmin mainitsemalleni opiskelijan pohdinnalle.

Globaalin vastuun osan vahvistaminen tutkintoon johtavissa koulutusohjelmissa ei riitä, vaan herättää kysymyksen ”Vaatiiko tämä edelleen muutosta myös asenteellisesti meiltä kaikilta, jotta ympäristökysymykset ja vastuu toisistamme näkyisi arkipäivän opetuksessa”? Niin teoriaosaamisessa, kuin myös koulutukseen kuuluvassa harjoittelussa.

Alleviivan harjoittelua sen vuoksi siksi, että tämä työ ei voi jäädä ainoastaan Kasarminmäelle, vaan vaatii vastuun kantamista myös yrityksiltä, joissa tämän päivän opiskelijoiden ura tulee rakentumaan. Useimpien yritysten arvot ulottuvat taloudellisen vastuun lisäksi ympäristö- ja sosiaalisen vastuuseen, mutta ratkaisevaa on se, milllä tavalla yritykset tuovat tämän esille opiskelijoille muun muassa koulutukseen kuuluvan työharjoittelujaksojen yhteydessä. Globaalin vastuun on oltava osa strategiaa ja päivittäistä toimintaa, johon panostaa koko henkilöstö johtajista lähtien. Tätä voidaan toteuttaa aktiivisesti sellaisilla hankkeilla, jotka edistävät konkreettisia vastuullisia käytänteitä.

Mutta globaalivastuu ei ole ainoa vastuu, jota meidän tulee kantaa. Jotta opiskelija voisi tulevaisuuden tekijänä kantaa omaa vastuutaan ja antaa panoksensa, pitää yhteiskunnan pitää huolta hänen hyvinvoinnistaan.

Monet sanoivat minulle ennen tätä puheenvuoroa leikillisesti, että nyt olen päässyt ansaitsemaani seuraan. Väärin. Nyt on opiskelija päässyt arvoiseensa seuraan. Ja millainen opiskelijaedustaja minä olisin ellen ottaisi tällä hetkellä puheenaiheeksi myös opiskelijoiden toimeentuloa.

Säännölliseen opiskeluun kannustamiseksi ehdotetaan korkeakouluopintojen edistymisen seurannan tehostamista ja seurantakäytäntöjen yhdenmukaistamista. Näiden muutosten tavoitteena on kannustaa opiskelijoita käyttämään opintotukea kokonaisuutena, jotta opintotuen taso olisi riittävä turvaamaan opintojen aikaisen toimeentulon. Näillä keinoilla ei kuitenkaan opiskelijaa kannusteta innostumaan, oppimaan ja ottamaan aktiivisesti omaa osaansa globaalistavastuusta, kun kiristyksillä opiskelijoille annetaan vain vastuu yrittää selvitä kuukaudesta toiseen. Nälkäpalkalla ei synny kestävään kehitykseen kannustavia innovaatioita. Kustannusneutraalius ei ole opiskelija kohdalla säästämistä.

Opiskelijoilta odotetaan aina kriittistä puheenvuoroa, mutta toivon että osasin olla myös kannustava.Kuljetetaan yhdessä Kasarminmäeltä luottamus, avoimuus, asiakaslähtöisyys, toisen ihmisen arvostaminen ja uudistuminen. Tulevaisuus ei tapahdu itsestään, vaan toimijat eri puolilla maailmaa luovat sen tekemillään valinnoilla.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Lukukauden avajaispuhe 2010

Jälleen kerran saivat opiskelijat puheenvuoron lukukauden avajaisissa, ja tällä kertaa puhevuorossa oli allekirjoittanut. Suoltamani sanat saivat monta kiitosta, ja eräskin nimeltä mainitsematon opettaja vinkkasi ettei meikäläisellä ole enää asiaa esiintymistaitoja vahvistaville kursseille.

Alla siis puhe kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kiitos vielä tapahtuman järjestäjille!
***

Hyvä juhlaväki.
Tervetuloa myös opiskelijakunta Klaanin puolesta aloittamaan uutta lukuvuotta Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa. Viime vuonna tätä samaista tehtävää hoitanut Sanna Hälvä piti lukukauden avajaisissa kannustavan puheen muutoksista, joita oli kokenut niin ammattikorkeakoulumme kuin myös opiskelijakunta. Hänen sanansa meille oli ”Eteenpäin ja ajanhengessä pysyäkseen muutoksia on tehtävä. ” Tänä vuonna viestini on sama, mutta kohdennan sen päättäjille.

Kuten edellisinä vuosina, on tämän puheenvuoron jälkeen luvassa ansaittujen ansiomerkkien jakaminen. Omalla tavallaan tämä hetki on pysäyttävä opiskelijoillekin. Kuitenkin aivan toisella tavalla kuin toivoisi. Se herättää kysymyksen: Millä tavalla opiskelijat palkitaan?

Opiskelijan palkka on kokopäiväisestä opiskelusta saatava opintotuki. Toimeentulomme rakentuu yksilöllisesti opintorahasta, asumislisästä sekä ansiotyöstä tai opintolainasta. Kuten tiedätte opiskelijoiden suuret odotukset kokivat karvaan pettymyksen, kun hallitus julkisti viime kuussa valtion budjetin vuodelle 2011.

Opiskelijoiden valtakunnallisille edunvalvontajärjestöille oli opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmässä luvattu opintotuen sitomista indeksiin ja huoltajakorotusta, mikäli samalla opintotukeen tehtäisiin kiristyksiä. Hallitus päätti kuitenkin toteuttaa lopulta vain kiristykset. Opiskelijat eivät siis saaneet suinkaan palkankorotusta, vaan rangaistuksen siitä valinnasta, jonka he ovat tehneet. Jopa valtakunnalliset korkeakoulutettujen kattojärjestöt kommentoivat mediassa, että matto oli vedettty opiskelijoiden jalkojen alta. Toimeentulon eteen on tehty paljon tytötä. Paikallistasolla opiskelijan ääni on usein jäänyt muiden sosiaalipoliittisten asioiden varjoon. Siksi sanon tämän nyt.

Millä tavalla nämä hallituksen tekemät päätökset tukevat opiskelijoita siirtymään nopeammin työelämään, kun selkeästi suurin pullonkaula valmistumiselle on toimeentulo? Näillä keinoilla meitä ei kannusteta innostumaan, oppimaan ja oivaltamaan.

Opiskelijoiden elämään on tultava paljon muutoksia, niin toimeentulon kuin myös terveydenhuollon kohdalla -kaikkialla, myös täällä Kymenlaaksossa. Ei voi olla todellista, että opiskelijat ovat Suomessa ainoa väestöryhmä, joka joutuu ottamaan lainaa elämiseen. Nuorisotyöttömyyden ollessa samaan aikaan jatkuvassa kasvussa ei meidänkään ammattikorkeakoulustamme valmistuva voi enää yhtä varmasti luottaa pystyvänsä maksamaan opintolainaa takaisin, niin kuin muutama vuosikymmen sitten. Opiskelu ei saa olla tulevaisuudessa vain rikkaiden harrastus.

Silti valtiovalta on asettanut tavoitteekseen pidentää työuria niin alku- kuin loppupäästä. Tämä tavoite on pahasti ristiriidassa nykyisen hallituksen toimien kanssa. Mikäli opintotukea ei sidota indeksiin, syntyy opiskelijoille joka vuosi aiempaa suuri tarve tehdä entistä enemmän töitä opintojen ohessa, mikä puolestaan hidastaa valmistumista. Eikä työpäivän tai -viikon päätteeksi ole kenenkään etu, että nuoria rasitetaan näin paljon opintojen aikana. On arvioitu, että yksi työkyvyttömyyseläkkeelle jäävä alle 35-vuotias nuori maksaa yhteiskunnalle 1,5 miljoonaa euroa kuluina ja menetettyinä verotuloina. Opintotuen sitominen indeksiin arvioitiin maksavan valtiolle 7,5 miljoonaa euroa vuonna 2012, mikä on sama kuin viiden nuoren ennenaikainen syrjäytyminen työelämästä.

Riittävä opintotuki loisi entistä useammalle opiskelijalle mahdollisuuden meidänkin ammattikorkeakoulussamme keskittyä päätoimisemmin opiskeluihin, lyhentäisi valmistumisaikoja ja olisi kansantaloudellisesti kustannustehokasta. Opintojen ohjaus ei ole ainoa tehokas keino työurien pidentämiseen. Opiskelijoiden elämää ei voi enää vain paikkailla, vaan on tehtävä huomattavia muutoksia.

Opiskelijat ovat merkityksellisiä ja meihin kannattaa panostaa. Me todellakin olemme toisiamme varten, opiskelijat, Kymenlaakson ammattikorkeakoulu ja yhteiskunta. Toivon että moni meistä opiskelijoista olisi tulevaisuudessa samassa tilanteessa kuin ne jotka kohta nousevat lavalle vastaanottamaan ansaitun kiitoksen vuosien työstä. Pätkätyöstä niitä ei jaeta.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Timppa

Tiedän etten ole ainoa, johon humalaiset, lääkityksen epätasapainosta kärsivät ja syrjäytyneet iskevät silmänsä. Me olemme tietty ihmistyyppi, jonka kasvoilla kai paistaa solidaarisuus ja ihmisystävällisyys. Ymmärrys muita kohtaan. Siksi me saamme aina seuraa, kun seisomme bussipysäkillä odottamassa linja-autoa, metroasemalla, Rautatieasemalla odottaessamme ystäviämme saapuvaksi paikalle, kadun varrella seistessämme, istuessamme terassilla... Missä vain milloin vain. Ja me tiedämme tämän. Olemme kuin magneetti näille eksyneille ihmisille. Näemme kuinka he päättäväisesti lähestyvät meitä jo torin toiselta puolelta. Me vilkuilemme syrjäsilmin, yritämme olla välinpitämättömän näköisiä. Toivomme salaa ettei tämä henkilö tulisi juttelemaan meille nyt, kun laukku painaa hartian lihaksia, työ asiat pyörivät mielessä, ipodissa soi rauhoittava musiikki, ja nyt vain haluaisin olla.

Lauantaina tapasin Timpan. Timpalla on verenpurkaumista punertunut iho, pitkät kellertävät kynnet, vetistävät silmät ja rasvaiset hiukset pitkin poskia. Vaatteet olivat yhtä likaiset kuin Timppa itse. Ja siihen Timppa istahti viereeni bussissa. Ja minä katselin ulos ikkunasta, väistellen katsekontaktia. Annoin Ella Fitzeraldin laulaa.

Ensin hän viritteli keskustelua muiden matkustajien kanssa.
Mutta kukaan ei keskustellut Timpan kanssa.
Hän kääntyi uudelleen puoleeni. Että tulikin vilkaistua.
Timppa pyysi minua elekielellä ottamaan kuulokkeet pois korviltani. Ei siinä vaiheessa voi enää olla kylmän viileästi välinpitämätön. Otin kuulokkeet pois korviltani ja aloin keskustella Timpan kanssa.
Ja mistä?
Jazzista.

Timppa kertoi epäselvällä puhetyylillään entisistä ajoista, kulmien muusikoista jotka hän tunsi, omista musikaalisista taidoistaan. Välillä hän pysähtyi katsomaan kaukaisuuteen hiljaa, suu hieman raollaan, ja antoi musiikin viedä.
Ja kuinka surulliseksi minut tekikään se, kun Timppa sanoi
"En ole kuullut tällaista musiikkia kuuteen vuoteen"

Sörkän kurvissa minun oli aika jäädä kyydistä, me kättelimme Timpan kanssa, ja toivotimme toisillemme hyvää jatkoa. Jalkojeni kuluttaessa vanhoja tuttuja Kurvin kulmia, mietin kuinka iloiseksi ja toisaalta melankoliseksi tämä tapaaminen minut teki. Onneksi käännyin Timpan puoleen ja löysin aikaa toiselle ihmiselle elämässäni. Vaikkakin hetken.

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Ohjatkaa minua

Aikuisiän aikana olen kokeilut muutamanlaista duunia. Olen tehnyt työtä isommilla firmoilla ja pienyrittäjien palkkaleivissä. Olen valmistautunut vuosia henkisesti yrittäjän työhön, mutta tällä hetkellä minua kiinnostaa leipäni tienaaminen järjestöpuolella.
Aikuinen ihminen ei osaa päättää mitä haluaa. Siitäkö se on kiinni?
Vai olisiko jonkun muunkin otettava vastuuta, ja myöntää että opintojen aikana saamani ohjaus ei ollut sitä mitä me nuoret ansaitsisimme.

Ruusunpunaisia odotuksia ei ole tulevaisuuden suhteen, oli ala mikä tahansa. Turhat luulot ovat karsiutuneet pois työelämän parissa.
Mikä siihen sitten vaikuttaa? Syitä on monia. Itse olen ajelehtinut eri alojen välillä, ja sanonut aina itselleni että on tehtävä loppun se minkä olen aloittanut. Oikeastaan yliopisto opinnot ovat ainoat, jotka olen keskeyttänyt vaikka näiden vuosien varrella on ollut monta hetkeä, jota en ole tunnistanut omakseni. Tulevaisuuteen katsoessa näen niin monta muuttujaa, jotka pitäisi ottaa huomioon. Tänä päivänä innovaatiopohjainen yrittäjyysajattelu nostaa päätään ja pätkätyöläisyys on todellinen ajan kuva. Ihmekään, että olen hämmentynyt.

Tiedän olevani työlleni omistautuva nainen. Ja tiedän, että hiljalleen elämäni täyttyy työstä, oli työn tyyli tai ala mikä tahansa. Kysymys kuuluukin, millä tavalla linkitän tulevaisuudessa työn ja vapaa-ajan toisiinsa. Kuinka kauan meillä menee siihen, että työ tuodaan kokonaisvaltaisesti kotiin ja kaikki mahdollinen tehdään etänä. Seuraavien 15 vuoden aikana työelämä muuttuu nykyistä hahmottomammaksi. Etätyömahdollisuuksien kasvaminen ja työaikojen muuttuminen joustavammiksi sekä työ ja vapaa ajan lomittuminen keskenään ovat työelämää, johon nyt 15 vuotiaat orientoituvat.
Miten heitä ohjataan tänä päivänä työelämään?
Etenemään opinnoissaan?
Tai valitsemaan uransa?

Kenties kunnollinen ohjaus olisi viitoittanut minunkin polkuani eteenpäin aiemmin. Budjettineuvotteluiden jäljiltä hallitus päätti laittaa ohjauksen kehittämiseen rahaa kiinni 13 miljoonaa kaikille asteille. Summa tuntuu vähäiseltä. Aivan kuin rahaa oltaisiin laitettu juuri sellainen summa, että päättäjät saavat nukuttua yönsä hyvin.

maanantai 16. elokuuta 2010

Elokuun ylänurkka

Kymenlaakso ei houkuttele nuoria. Kouvola sijoittuu Taloustutkimuksen muuttohalukkuutta selvittäneen tutkimuksen mukaan sijalle 27. Sija ei ole niin hyvä kuin voisi ensin luulla, koska selvityksessä oli mukana kaiken kaikkiaan 36 kaupunkia. Kotka pärjäsi astetta paremmin sijoittuessaan tilastossa sijalle yhdeksäntoista.

Selvityksessä vertailtiin asuinpaikan valintaperusteita, muuttoaikomuksia seuraavan viiden vuoden aikana sekä mielikuvia kaupungeista asuinpaikkoina. Monikaan nuori ei uskoakseni kiittelisi alaansa vastaavaa työpaikkojen tarjontaa, tarjottuja harrastusmahdollisuuksia, kunnallisia palveluita tai viihtyisää asuinympäristöä opiskelijasolun ikkunasta ulos katsellessaan.

Moni kuitenkin tulee tulevan syksyn aikana katselemaan näitä kaupunkeja tuorein silmin. Kouvolaan ja Kotkaan on jälleen saapumassa uusia tulokkaita, sillä KyAMK:iin hyväksyttiin yhteensä 603 hakijaa.

Oletettavasti molemmat kaupungit ovat miettineet kuinka nämä korkeakoulutetut nuoret saadaan pysymään paikkakunnalla kohottamassa kunnan imagoa valmistumisensa jälkeen, sillä valmistumisen häämöttäessä opiskelijaa ei pidä kunnassa kiinni sen tarjoamat opiskelumahdollisuudet, vaan elinkeinoelämän tarjoamat mahdollisuudet paikkakunnalla. Tätä voi vahvistaa muun muassa työnantajien aktiivisella näkyvyydellä opiskeluaikana.

Uusien opiskelijoiden saapuminen muistuttaa meitä myös palveluiden tarpeesta, saatavuudesta ja resursseista. Olennaista on huomioida palveluiden kohdentuminen ja se miten resursseja käytetään. Opiskelijat kaipaavat edelleen parannuksia opiskeluterveydenhuollolle, joita tulee luoda niin ettei ikääntyvä väestö koe epätasa-arvoa järjestelmän osalta. Hyvinvointipalveluiden uudistamisessa tulee ottaa huomioon niin mahdolliset tulevan kehityksen tuomat haasteet kuin nykyiset ongelmakohdatkin. Mutta terveydenhuollon palvelut eivät ole ainoa ongelma. Muistetaan myös opiskeluaikainen asuminen. Positiivisen kaupunkikuvan luominen on vaikeaa ”Hiltonin” tyyppisiltä alueilta käsin.
Kymenlaakson seudulle muuttavat nuoret tulee nähdä paikkakunnilla rikkautena ja mahdollisuutena tulevaisuutta ajatellen, eikä suinkaan raskaana taakkana. Toivotetaanko heidät tervetulleeksi heille kohdennetuilla palveluilla, sekä parannetulla tavalla kertoa niistä mahdollisuuksista, joita kaupunkimme tarjoavat vai kouvostoliittolaisella imagolla.

perjantai 30. heinäkuuta 2010

Juureni eivät ole pullasta

Kun terveys reistaa ja ikä alkaa painamaan, monet ihmiset alkavat miettimään juuriaan. Mistä he tulevat? Mikä on kasvattanut ja luonut heistä sellaisia ihmisiä kuin he ovat?
En etsinyt mitään vastauksia, mutta eräänä kuumana iltapäivänä taisin saada niitä haluamattani.

Istuin vanhempieni ilmastoidun auton takapenkillä matkalla ruokakauppaan. Tuli nuoruus mieleen. Matkan varrella kinattiin miksi vain koirille ostetaan ruokaa, mitä sieltä kaupasta todella pitää ostaa, ja miksi ihmeessä en halua eineksiä. Hikinen iltapäivä muutti keskustelua kiihkeämmäksi kuin oli tarve.
"No missä vaiheessa sitä marinadia sitten lisätään?" Isäni intti.
"Grillauksen loppu vaiheessa vaikkapa pullasudilla. Onko teillä sellainen?" Ärähdin. Että pitää näin yksinkertaisen asian olla hankalaa. Tunsin kuinka otsani rypistyi kulmien lähestyessä toisiaan.
Autoon laskeutui kysyvä hiljaisuus.
"Niin, onkohan meillä sellaista..." Äitini alkoi uumoilemaan "Jos on, se on hyvässä kunnossa. Mä en ole leiponut pullaa sitten joulun -98."
"Hä?!"
"No sitä ennen jouluna -94, ja sitten olikin neljän vuoden tauko. Nyt tämä väli on vähän pidentynyt."
Ihan kuin olisin kuullut sairaalloisen hyvän vitsin. Nauroin koko loppumatkan kauppaan. Henki meinasi salpautua. On se hyvä mutsi, perhana.

Tuollaiset kommentit saavat minut ymmärtämään miksi olen niin työorientoitunut, mistä olen oppinut että työtä on tehtävä. Pullaa voi ostaa kaupasta, ja mieluummin fiini kakku. Jos opiskelee nuoruuden saadakseen kunnon koulutuksen ja työn, pitää välillä tehdä ratkaisuja, jotka ei tee meistä "hyviä" vaimoja ja miehiä. Kaikki ei voi näyttää hyvältä. Joskus valinta on tehtävä keittiön tai minun välilläni.
Raadollista on kuitenkin kerta toisensa jälkeen tajuta etten se ole minä joka tein niitä ratkaisuja, joka tekee minusta omissa silmissäni Minut. Onneksi kohdallani kotoa opittu sopii pirtaan.

Katselin eräänä iltana äitiäni ja totesin hänelle, ettei minua haittaa tulla hänen kaltaisekseen enemmän ja enemmän iän myötä.

Seuraan itseäni. Huomaan vanhenneeni. Kasvaneeni. Huolehtivani silmäpusseista ja rypyistä. Ja mietin, että turha tässä on väittää viettäneensä pullan tuoksuista lapsuutta, mutta menettelihän se. Ehkä jossain vaiheessa kiinnostun enemmänkin miettimään juuriani. Oletan sen ottavan muutaman suonikohjun verran. Mutta olivat juuret millaisia tahansa, tämä kaikki todistaa sitä, että millainen sirkus tahansa kasvattaa ihan normi ihmisiä, jotka osaa leipoa pullaa. Minäkin.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Koiratappelutilaus ja karvas opetus

" Lapset ovat lapsia, lapset ovat lapsia..." Mantra pyörii huulillani. Sanojen uskottavuus ei vain juuri tällä hetkellä saa minua pauloihinsa niin kuin kuuluisi. Minulla nimittäin paloi käpy naapurin poikaan. "Lapset ovat lapsia"...

Kyseinen keskenkasvuinen tuli käymään vanhempieni pihassa, ja seitsemän vuotian kirkkain silmin kysymään minulta " koska otat koirat pihalle, jotta saadaan koiratappelu."
"Anteeksi kuinka?" kysyin.
"Koiratappelu."
Näen itseni tuijottamassa lasittunein silmin eteenpäin miettiessäni mitä sanoisin tälle muksulle tappelukoirien kasvattamisesta, kohtelusta, tai niiden ihmisten luonteesta jotka moista veristä raakuutta harrastavat esimerkiksi kasvatustyön ohessa.
En saanut suustani muuta kuin "Etkö sä tiedä kuinka Outoa on pitää sellaisesta kuin koiratappelusta?"
Napakka vastaus löi oikeaan ohimoon
"Ei se ole outoa."

Mitä näille lapsille sanotaan kotona, kun puhutaan jostain niinkin vakavista asioista kuin tämä? "Ne nyt vain vähän tappelee..." Ehei, on julmettu ero tappelukoiran ja reviiriään puolustavan uroksen välillä. Ja jos lapsi on tarpeeksi vanha sanomaan pitävänsä tällaisesta julmasta koirille kipua tuottavasta urheilusta, on kyseinen lapsi tarpeeksi vanha myös kuulemaan totuuden. Ei koirat lähde tappelun jäljiltä kolhuitta kehästä isännän kanssa syömään makkaraa nuotion ääreen, kun verta on ensin vuodatettu kuin sian kurkusta. En kuitenkaan nähnyt velvollisuutenani ladata faktoja päin pellavahiusten kehystämiä kasvoja. Mutta auta armias jos toisen kerran kyseinen lapsi esittää tämän pyynnön minulle, saattaa luvassa olla uneton yö.

Mutta kuinka usein lastenohjelmissa taistellaan, eikä kukaan vuoda verta tai kuole.
Kaikki paranee.
Niin kai koiratkin.
Lasten maailmassa, johon totuus ei ole vielä iskenyt

Mantra alkaa taas soljua suussa, mutta siinä on karvas jälkimaku.

keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

Kesätyön riemu ja ratto

Päivän hiki on taas pesty pois, maalitahrat hinkattu irti, ja isänmaa on kaiveltava illan ratoksi pois kynsien alta. Kesätyö on nuorien riemu ja ratto, joka kummittelee muistoissa pitkään. Aikaisina hetkinä stadin keskustassa matkalla kellariin tekemään leivoksia aamu toisensa jälkeen. Tiskivuorina, jotka notkuvina kasoina odottavat purkajaansa, kun toimistotyöläiset ovat saaneet hetki aiemmin nauttia ravitsevan linjastolounaan. Palaneina olkapäinä, ja tuulettuneina haalareina.
Tämän, toivottavasti viimeisen kesätyökesän, muistan maalitahroista ja huonoista jutuista.

Hinasin eilen hikisen vartaloni suojaksi veden hakua varten -noh sanotaan "puhtaamman" -paidan. Totesin itsekseni, että olenpa taas seksikäs. Tiedättehän sellaisen hikisen niljakkaan olon, joka ei jätä rauhaan koko iltana. Mikäs siinä niljakkaana ollessa, mutta selän takaa saamani odottamaton vastaus pysätti.
"Kun sitä vettä haet, niin älä matkalle jää,kun pojat pysäyttelee"
Repesin. "No miepä yritän." Ei ollet pelkoa siitä, että joku olisi matkaansa napannut.

Kerrankin jäin sanattomaksi, mutta kyllä tässä on taas lauottu sellaisia hienouksia puolin ja toisin, että oksat pois. Mun pitäisi kyllä saada jonkinlaista huonojen juttujen bonusta... Ei näitä helmiä voi ihan tuosta vaan viljellä sioille.

Vaikka toivonkin, että tämän kesän jälkeen minun ei tarvitse hilata ruhoani kesätyömannuille, saan olla iloinen, että työtä oli tänä kesänä tarjolla. Pääsen lyhentämään asuntovelkaani ja hoitamaan laskuja pois kuljeksimasta. Tänä kesänä moni nuori on jälleen tukien varassa, kun työtä ei löytynyt. Vanhemmat aina sanoivat, että työtä löytyy sille joka ei työtä pelkää. Mutta tänä päivänä kaikesta saa olla kiitollinen. Kiitollinen. Toistaisinko sen vielä kerran?
Kuinka moni palkallinen saa näinä aikoina tuntea nahoissaan sen, että työssään pitää olla onnellinen, kaikesta huolimatta, kunhan on missä raataa. Saattaa vaikka joutua kuuntelemaan koko kesän jonkun mimmin huonoja juttuja. Koittakaa kestää.

maanantai 14. kesäkuuta 2010

Ylänurkassa ensimmäistä kertaa

Kymen ja Kouvolan Sanomat antoivat minulle mahdollisuuden avata sanaista arkkuani joka toinen kuukausi Ylänurkka palstallaan. Alla oleva itseäni ja opiskelijapoliittista toimintaa esittelevä teksti oli ensimmäinen, jonka he julkaisivat 9.6.2010. Kiitän!

"Tänä päivänä korkeakoulutettavilla nuorilla on vähäiset mahdollisuudet vaikuttaa siirtyessään uudelle paikkakunnalle opiskeluiden pariin. Taustalla ei ole paikallista kunnallisvaikuttamista, ja uudesta mahdollisesta asuinpaikkakunnasta selvitetään ensimmäisenä lyhyin reitti opinahjoon, lähikaupan taso ja terveydenhuollon palvelut. Edunvalvonnasta kiinnostuneille opiskelijoille on kuitenkin paikkansa ammattikorkeakoulun sisällä. Kaikilla Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa opiskelevilla on mahdollisuus osallistua opiskelijakunta Klaanin toimintaan, ja edustaa Kymenlaakson seudulla kaikkia ammattikorkeakouluopiskelijoita. Opiskelijakuntamme valvoo jäsentensä etuja, sekä toimii yhdyssiteenä opiskelijoiden ja ammattikorkeakoulun sekä opiskelijoiden ja ympäröivän yhteiskunnan välillä. Edunvalvonnan tarkoituksena on taata opiskelijalle yhdenmukainen ja tasa-arvoinen asema niin opintojen kuin hyvinvoinninkin suhteen. Kuulostaa idealistiselta, ja hyvinkin selkeältä tehtävältä. Silti päivä toisensa jälkeen opiskelijapoliittinen toimija törmää samaan kompastuskiveen: opiskelijakunnan tehtävää ei ymmärretä, ja kuvitellaan että kyseessä on jonkinlainen huvitoimikunta. Ja näinhän asia ei ole. Ammattikorkeakoululaki edellyttää meitä omalta osaltamme valmistamaan opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen. Osana kriittistä ajattelua ja valveutuneisuutta on opiskelijapolitiikka. Vaikka opiskelijakunta on sitoutumaton organisaatio, seisoo sen joukoissa laaja-alaisesti ajattelevia ihmisiä, eri taustoista, rikastuttamassa joukkoamme. Ja se tässä toiminnassa on parasta. Opiskelijapolitiikassa pystytään tekemään yhteistyötä yli poliittisten rajojen, ja kaikki ovat tervetulleita kertomaan heterogeenisen opiskelijajoukkomme mielipiteen. Kanava opiskelijoille vaikuttamiseen on avattu, mahdollisuus meidän puoleltamme tarjottu, ja nyt voimme vain toivoa että äänitorvea kuunnellaan. Kuinka kovaa haluatte sen huutavan?"

torstai 13. toukokuuta 2010

Vapaapäivä erikoisuus: tämä on minun.

Mielenvirtaa. Sitä on liikkeellä tänään. Onhan vapaapäivä.
Vapaapäivät ovat näinä kiireisinä aikoina kummallinen erikoisuus. Tällekin päivälle olisi ollut keikka Tampereelle demariporukoiden kanssa, mutta sanoin tällä kertaa "ei". Ymmärtänette siis, miksi tilanne on näin erikoinen. Minä kun harvemmin kieltäydyn mistään.

Tällaisen päivän tarkoitusperää ei kai enää tunnista. Tässä on sama vika kuin naisille määrätyissä sairaslomapäivissä. Eikö juuri silloin olekin tarkoitus siivota?! Eikö? No koska sen sitten tekee?

Keskustelua on ollut paljon kuusi päiväisistä työviikoista, mutta totuus on se, että moni aktiivinen henkilö tekee tällä hetkellä jo kuusi ellei seitsemän päiväistä viikkoa. Harrastukset muuttuu toiseksi työksi, jota pyöritetään yhteisin hartiavoimin.
Miten ihmeessä voisimme siirtyä kuusi päiväiseen työviikkoon, kun työt eivät jää työpaikalla neljän seinän sisälle, vaan tunkeutuvat mukaan kännykän, internetin ja kotiin vietävien muistioiden muodossa ("minä tutustun tähän kotona").
Mikäs siinä, mutta perhe-elämästäkin tulisi huolehtia. Läsnäolon tunteeksi kotona ei riitä se, että nostaa katseensa paperista ja kuuntelee mitä koulussa tapahtui, mitä kaupasta ostettiin tai se hetki kun vietetään "laatuaikaa" lattialla jalat turtuneina lastenhuoneessa.
Tarve tyydyttää muiden toive läsnäolosta alkaa käydä myös urakasta, kun käsissä polttelee Se muistio.

No miksi sitä muistiota ei tullut luettua töissä? Vietitkö aikaa sosiaalisissa medioissa? Ehkä. "Ikävä kyllä" kyseiset kanavat ovat tärkeitä minulle työssäni. Ne ovat ehdottomasti hyödyllisiä. Huono puoli sosiaalisissa medioissa on se, että olemme niiden käytössä koko ajan. Maailma ei nuku. Ja lähimmäiselle tuntuu aivan samalta, nostanko katseeni muistiosta vai läppärini näytöltä kuunnellakseni mitä hänellä on sanottavaa.

Vapaapäivät ovat sitä varten, että saa makailla sängyssä pitkään aamulla, murustella aamiaisen sänkyyn ja viedä pesue ulos auringonpaisteeseen -mikäli sellainen ihme taivaalla siunaa meitä läsnäolollaan. Miksi ei voisi lukea kirjoja, lehtiä, tehdä pihamaalle luonnonkivistä ja sementistä linna perheen voimin tai juoda mehua portailla ilman kiirettä minnekään.

Minä annan tänään siis aikaa mielelle virrata. Ja illalla vaihdan ne lakanat, jotka aamulla murustelin. Ja pitäähän sitä vapaapäivänä muutenkin siivota. Eikä kukaan varmaan suutu jos tein vähän töitäkin?

Arki on kaikkia varten. Yritän olla silloin läsnä muille. Tämä vapaapäivä on minun. Teen mitä haluan.

"Työharjoittelun määrässä ja laadussa parantamista "

Mielipidekirjoitus edellisestä blogi aiheesta syntyneenä pääsi Kymen Sanomiin ja Kouvolan Sanomiin. Alla oleva teksti on luettavissa netistäkin jonkin aikaa.
http://www.kymensanomat.fi/Mielipide---Sana-on-vapaa/2010/05/13/Ty%C3%B6harjoittelun%20m%C3%A4%C3%A4r%C3%A4ss%C3%A4%20ja%20laadussa%20parantamista/201038993067/69
Otsikon muuttivat itse. :) Eipä tuo haittaa.

Työharjoittelun määrässä ja laadussa parantamista
13.5. 04:00

Tänä keväänä keskustelua ammattikorkeakouluopiskelijoiden keskuudessa on aiheuttanut harjoittelupaikkojen puute. Opiskelijana haluaisin kuitenkin muistuttaa, ettei tämä ole ainoa pulma. Ongelmana on myös harjoittelun laatu. Harjoittelun laadussa sekä sen tarkkailussa on parantamisen varaa koko ammattikorkeakoulukentällä. Kirjavuutta järjestelyissä on tällä hetkellä liikaa.

Ammattikorkeakoulut eivät ole löytäneet riittävästi koulutusalakohtaisia käytänteitä, eivätkä siten myöskään koko harjoittelujärjestelmää koskevia yhteisiä toimintatapoja. Kaipaamme valtakunnallisesti koko ammattikorkeakouluharjoittelujärjestelmää koskevaa kehittämistyötä.

Toimintatapojen yhtenäistäminen on tärkeää opiskelijoiden yhdenvertaisen kohtelun vuoksi. Opiskelijoilla on oikeus laadukkaaseen, tavoitteelliseen ja ohjattuun harjoitteluun ammattikorkeakoulusta, koulutusalasta sekä tutkinnosta riippumatta. Laadukas harjoittelu osana opintojamme auttaa meitä hyödyntämään omaksumiamme tietoja työelämässä.

Opiskelijoiden tarpeita on kuunneltava.Voisimme nostaa keskustelua harjoittelun sijoittamisesta tasaisesti opintojen yhteyteen. Opiskelijat näkevät ongelmana opintojen loppuvaiheeseen sijoittuvan harjoittelun, joka ei suo mahdollisuutta vaikuttaa opinnoissa tapahtuvaan kehitykseen. Harjoittelujaksojen tulee muodostaa osaamista ja ammatillista kasvua kehittävä urapolku, joka tallautuu tekijänsä mukaan. Niin opiskelussa kuin harjoittelussakin tulisi varmistaa monipuolisuus sekä haasteellisuus.

Tärkeä osa harjoittelua on onnistunut ohjaus, niin ammattikorkeakoulun kuin harjoittelupaikan tarjonneen työnantajankin puolelta. Tämän vuoksi myös kiinteää yhteistyötä tulee nähdä näiden osapuolien välillä, jotta saadaan rakennettua yhteinen näkemys ohjauksen tavoitteista ja toimintatavasta. Hyvin suunniteltu ja toteutettu ohjaus lisää opiskelijan tietoisuutta omasta asemastaan sekä häneen kohdistuvista odotuksista. Tässä vaiheessa myös opiskelija pääsee vaikuttamaan harjoittelun sisältöön ja siihen, että tehtävät tukevat hänen omia tarpeitaan.

Onnistunut harjoittelu on tärkeässä asemassa myös tulevaisuudessa tapahtuvan työllistymisen osalta. Niin valtakunnallisesti kuin paikallisestikin koulutuspolitiikka tässä yhteydessä keskittyy vain kouluttamiseen, eikä valmistumisen jälkeiseen tilanteeseen. Taloustilanteen muututtua rajusti on nuoria paljon työttömänä. Suhdanteiden kääntyessä koulutetuilla on kuitenkin paremmat työllistymismahdollisuudet kuin kouluttamattomilla, ja epäilemättä mahdollisuuksia parantaa hyvin toteutunut harjoittelu. Mutta millä tavalla valmistuneiden tietoa ja taitoa hyödynnetään paikallisesti?

Antoisa harjoittelukokemus antaa kaikille osapuolille jotain: hyvä mielikuva työnantajalle saattaa poikia tulevaisuudessa työpaikan, ja toimii samalla käyntikorttina myös muille harjoitteluun tulevaisuudessa hakeutuville opiskelijoille sekä ammattikorkeakoululle itselleen. Opiskelijat ovat yksi keino, ohjaajan ja koko työyhteisön osalta, päivittää omaa ammattitietouttaan ja saada tuoreita näkökulmia työelämään.

Taika Mäkelä

Kymenlaakson ammattikorkeakoulun opiskelijakunta Klaanin hallituksen puheenjohtaja

tiistai 11. toukokuuta 2010

Haaveissa harjoittelu

”Harjoittelupaikan saaminen omalta alalta oli lottovoitto. Ainakin se poiki opinnäytetyön aiheen sekä loi kontakteja mahdollisiin tuleviin työnantajiin. Puhumattakaan siitä kuinka paljon se kasvatti itsevarmuutta omalla alalla työskentelyä varten!”

Lainaus on suoraan Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulun jukaisemasta opuksesta OHJAAKO HARJOITTELU ASIANTUNTIJUUTEEN? Kyseessä on siis selvitys ammattikorkeakouluopiskelijoille toteutetusta harjoitteluaiheisesta kyselystä.
Olen jollain tasolla outo, mutta kyseisiä teoksia on vain niin mukava lukea. Ne herättävät aina kysymyksiä.

Harjoittelu on osa ammattikorkeakouluopintojamme. Harjoittelua on kaikilla koulutusaloilla ja kaikissa ammattikorkeakoulututkinnoissa. Harjoittelua suorittamatta ei tästä opinahjosta pääse millään, ja sen on suotavaakin. Oli tutkinnon laajuus laajuus on 210, 240 tai 270 opintopistettä, niin tutkintoihin kuuluu harjoittelua koulutusohjelmasta riippu­en 30–120 opintopisteen verran. Omalla alallani koen, että minimi määrä 30 op on auttamattomasti liian vähän.

”Harjoittelun tavoitteena on perehdyttää opiskelija ohja­tusti erityisesti ammattiopintojen kannalta keskeisiin käytännön työtehtäviin sekä tietojen ja taitojen soveltamiseen työelämässä”.
Valtioneuvoston asetus 7 § (352/2003)

Voimme nostaa esille seuraavat sanat: Tavoitteet. Ohjaus. Käytännön työtehtävät. Tiedot ja taidot.
Ja kaikissa on vikaa.

Ammattikorkeakoulut eivät ole löytäneet riittävästi koulutusalakohtaisia yhteisiä käytänteitä eivätkä siten myöskään koko harjoittelujärjestelmää kos­kevia yhteisiä toimintatapoja. Kaipaamme valtakunnallisesti koko ammattikorkeakouluharjoittelujärjestelmää koskevaa kehittämistyötä, jotta saisimme yhtenäistettyä esille nostamani sanat. Ammattikorkeakoulun harjoittelun tulee näyttäytyä valtakunnallisesti nykyistä yhtenäisempänä ja laadukkaampana.

Toimintatapojen yhtenäistäminen on tärkeää myös opiskelijoiden yhdenvertaisen kohtelun vuoksi. Opiskelijoilla on oikeus laadukkaaseen; tavoitteelliseen ja ohjattuun harjoitteluun ammattikorkeakoulusta, koulutusalasta ja tutkinnosta riippumatta.

Haaveissa on siis edelleen laadukas harjoittelu, jossa pääsisin asettamaan omat tavoitteeni ja täyttämään myös työnantajan tarpeet. Kuinka moni opiskelija tänä päivänä saavuttaa "haaveiden harjoittelun"? Ja mitkä ovat tulevaisuudessa tarjottavat keinot toteuttaa laadukas harjoittelu, jossa opiskelija pääsee käyttämään hyväkseen koulutuksen aikana hankittua osaamista?

Lottovoitto kun osuu kohdalle ani harvoin.

Vanhat aiheet kiertää: lukukausimaksut.

Opiskelijoiden kohdalla ei keskustelu lopu vieläkään koulutuksen maksuttomuuden puolesta. Keskustelu jatkuu niin kauan, kunnes uusi hallitus toisensa jälkeen sanoo ettei lukukausimaksut tule käyttöön tällä hallituskaudella. Yhtä hallituskautta seuraa aina toinen. Huoli ei lopu, vaikka opintojen nopeuttamista pohtinut opetusministeriön työryhmä ei varsinaisesti esittänyt siirtymistä maksullisuuteen. Työryhmän raportin liitteenä oli kuitenkin useita eri vaihtoehtoja, joista osassa opiskelijat maksaisivat opinnoistaan.
Vaikutukset opetusministeriön ehdotuksista eivät näy meidän opiskeluaikanamme, mutta on jo hyvä aika kääntää katsetta tulevaisuuteen.

Epävarmoina aikona yhteiskunnan kannattaa sijoittaa koulutukseen. Kannustavaan opintotukeen siirryttiin 1990-luvulla, vaikka kansakunta oli vaikeuksissa. Tällä vuosituhannella tulee kouluttautumista tukea kuten silloin, ei kitkeä maksuilla tai velkavankeudella.
Samaan aikaan, kun opintotukea kehitettiin, Suomi nousi 90-luvun lamasta suurelta osin hyvin koulutetun työvoimansa ansiosta. Tulevaisuudessa näitä tekijöitä tarvitaan jälleen, koska tämän päivän tulevaisuuden turva on niissä paljon puhutuissa innovaatioissa, tuotteissa ja palveluissa, joiden jalostusaste on tarpeeksi korkea. Tällaisia uusia tuotteita ja palveluita tuottamaan tarvitaan korkeakoulutusta ja ennen kaikkea korkeakoulutettua työvoimaa.
Suomi on väestöpohjaltaan useisiin maihin verrattuna niin pieni maa, ettei meillä ei ole varaa hukata yhtäkään tulevaisuuden tekijää vain sen takia, että lyhytnäköisen taloudellisen katsannon mukaan koulutuksen muuttaminen maksulliseksi olisi järkevää.

Millä tavalla me näemme yksilön mahdollisuudet kehittää itseään tulevaisuudessa varallisuudesta riippumatta? Tähän mennessä maksuton koulutus on toiminut Suomessa erittäin hyvin, eikä mikään maksumalli takaa vastaavaa mahdollisuuksien tasa-arvoa. Jos korkeakoulutus muutetaan maksulliseksi, se johtaa vääjäämättä siihen että varsinkin vähävaraisista perheistä tulevat nuoret eivät hakeudu korkeakouluihin. Onko hyvä koulutus pelkästään varakkaiden perheiden etuoikeus?

maanantai 10. toukokuuta 2010

Minä vihaan julkista terveydenhuoltoa

Nyt tulee taas tylyä tekstiä. Jätä vaikka lukematta jos olet sellainen "julkinen terveydenhuolto on aina paras ja ihanin ratkaisu maailmassa ja ne tekevät vain työtään" ihminen.
Mä olen saanut tarpeekseni!

*Tekstissä on muutettu nimiä ja sukulaisuus suhteita ja lempivärejä -ihan vain henkilösuojan takia. Kenenkään ei tarvitse kärsiä mun avautumisestani*

Ensinnäkin rakas ystäväni on joutunut kärsimään sairaalan KEITTIÖhenkilökunnan epäpätevyydestä. Kuka keksi käyttää sairaalassa ruokien valmistamiseen maustesekoitusta! Hä?! Kenen nokkela idea oli laittaa selleri allergisen ihmisen ruokaan tällainen pikku pommi, joka koostuu kyseisestä mausteseoksesta? Eihän sairaalassa tarjottu ruoka edes maistu millekään. Olisihan se ollut hieno juttu, että aivan toisesta syystä sairaalaan joutunut henkilö saa allergisen reaktion.
Eipä olisi tämäkään mausteseos-ylläri selvinnyt ellei oltaisi pysytty lujina ja vaadittu tutkimaan asiaa.
Ruoka jäi lautaselle ensimmäisen haarukallisen jälkeen, kun "kastike maistui oudolle". Luojan kiitos, että luonto pelastaa ihmisiä! On täysin luonnollista vihata sitä makua, joka ei kropalle sovi.
Vierestä puuttui vain sairaanhoitaja raasu, joka tietämättään olisi kehottanut syömään kaiken.

Toiseksi: Miksi henkilökunta sairaalassa ei tutki ihmisten lääkeallergioita valmiiksi, jos potilas vielä erikseen huomauttaa ennen toimenpidettä, että sellaisia on?
Miksi lääkäri kysyy ensinnäkään missään tilanteessa millaista lääkettä minä haluaisin?
Haluaisin!?
No pistetään polla niin sekaisin etten muista nimeänikään. Kenties unohdan silloin tehdä teistä valituksen.
Mä menen lääkäriin hakemaan hoitoa ja asiantuntijan diagnoosin. Jos kokisin että olen kykenevä diagnosoimaan tilani itse, olisin kaiketi hoitanut jo asian pois päiväjärjestyksestä enkä istuisi siinä kliinisessä huoneessa.

Yksi suosikeistani on Kuusankosken keskussairaalan henkilökunnan antama apu. Siinä on terveydenhuoltoa parhaimmillaan. Klinkattuani itku kurkussa murtuneella jalallani ilmoittautumistiskille, sain tylyn vastauksen: "emme hoida sinua täällä, koska et ole kirjoilla tässä kunnassa". Ei hevon kukun väliä terveydenhuoltolaista, jossa on kirjattu että opiskelupaikkakunnalla on saatava hoitoa, vaikka ei kyseisessä kunnassa ole kirjoilla.
Paha nurista vastaan, jos luukkua pistetään nenän edessä kiinni.
Ja onko sillä väliä missä kunnassa minun poskiontelotulehdukseksi pahentunut flunssani on saanut alkunsa? Vaikuttaako se jotenkin hoitoon!?

Miksi migreenipotilas joutuu odottamaan päivytyksessä viisi tuntia, ja saa hoitoa vasta kun uhkaa lyödä värikynillä värittävää lasta? Jos kyseinen kohtaus olisi mennyt ohi kotona olleilla lääkkeillä ja muilla kätevillä keinoilla, niin en mä olisi siellä päivystyksessä hakemassa lääkettä.
Toisaalta väkivaltaan viittaamien soi ainakin sen siunauksen etten mä tajunnut loppu illasta yhtään mitään. Meni sitten pari päivää toipua koko hommasta.

Mikä hitto on siinä, että kipeää jalkaa pääse näyttämään ortopedille vasta kuin yli kuukauden jonotuksella. Liian myöhään tohtori tajuaa hoidon tarpeen, ja tarpeen olevaa leikkausta aletaan suunnitella puolen vuoden päähän jonojen takia.

Miten hitossa lääkäri pystyy tekemään päätelmät hoitotarpeesta, jos hän ei nouse pöydän takaa katsomaan potilaansa kasvoja koiran hyökkäyksen jäljiltä?

Minkä ihmeen takia suomalaista terveydenhuoltoa kiitellään?
Terveydenhuollon henkilökunta tekee vain työtään.
Kysynkin nyt, että millä rahallisilla ja henkilöresursseilla?

Jumalauta päättäjät! Nyt siihen hommaan jotain rotia! Alan olla aika vittuuntunut!

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

"Olipa päivä"

Olen kyllästynyt lukemaan kaiken maailman naisten lehtien ”Olipa päivä” osuuksia joissa vähemmän suuri ja suurempi kuuluisuus kertoo kuinka oma päivä on kulunut. Tosissaan; jos jokainen meistä pohtisi liikennevaloissa elämäämme katastrofien kautta tulvinutta surua sekä kuolemaa, ja etsisi kaihoten ympärillä olevista ihmisistä merkkiä lohdun hakemisesta toisistaan edes vilkaisun verran, me eläisimme niin paljon empaattisemmassa maailmassa että minunlainen houkka tukehtuisi.

Eli miten se päivä todella menee. Vertaillaanpa minun päivääni suuren ajattelijan taiteilija Mikko Kuusiston päivään. Tästä tulee hauskaa.

Heräsin aamulla...Mikko Kuusisto ole hyvä: nihkeästi. Ikävä kyllä Mikon yörytmi on vaihtunut, koska hän pystyy vain yön hiljaisuudessa keskittymään lukemiseen ja kirjoittamiseen. Tänä aamuna herääminen tuli vain liian varhain.
Heräsin itse aamulla myös nihkeästi. Siis minun ja Mikon aamussa oli jotain samaa. Kurkkua sattui, pää täynnä räkää ja poskionteloita oli joku sörkkinyt ilmeisesti yöllä jäätelökauhalla. Siltä se ainakin tuntui. Raahasin ruhoni ylös sängystä ja lähdin viemään kolmesta koirasta koostuvaa laumaa pihalle. Mennessäni ajattelin, että näinä aamuina sitä katuu katkerasti että yksikään karvakuono on eksynyt tähän kämppään.

Mikä meidät tänään pysähdytti? Mikko on niitä ihmisiä, jotka liikennevaloissa pysähtyvät miettimään juurikin tekstin alussa esille tuomiani surua ja empatian kaihoa. Osaan kuvitella Mikon pysähtyneenä liikennevaloihin, tuulen leikitellessä hänen hiuksillaan, miettimässä niitä kohtalon kokemuksia, joissa joudumme ihmisyyden kanssa kasvotusten. Valot vaihtuvat, Mikko ei liiku.
Itse huomasin pysähtyneeni, kun tajusin tuijottaneeni hetken tyhjyyteen nenäliina kädessäni. Kokemus ei ollut niinkään pysähdyttävä, mutta tänä päivänä kenties lähinnä sellaista kokemusta.

Mikko pohti kosteana ja synkkänä maaliskuun päivänä sitä, kuinka hän järjestäisi lisää aikaa perhokalastuksen opetteluun. Ja miten välttyisi saaliilta.
Mikon elämä ei siis olekaan pelkkää ylevien ajatuksien tuottamista, vaan kulminoituu myös niinkin mukavaan harrastukseen kuin perhokalastus. Mutta eikö idea ole saada saalista? Miksi kukaan haluaisi olla niin hyvä ihminen ettei halua saalista? Ja minulla on toki vinkki Mikolle: vaahtokarkit. Ne sulaa hiljalleen kylmässä vedessä, joten syöttiä saa lisäillä mukavin aika välein ja itsessään se on mukava herkku kuljettaa myös mukanaan. Itse en kyseisiä nameja enää nauti, joten kalastuskin on jäänyt vähemmälle.

Nukkumaan mennessä Mikko tapaa haaveilla mahdottomia, kuten kodista Tonga-saarilla, Paul Simonin puhelusta ja gasellimaisesta vartalosta.
Nukkumaan mennessä minunkin haaveeni vaikuttavat mahdottomilta tällä hetkellä: kunpa saisin ensi yönä unta. Kunpa en tukehtuisi tukkoisuuteeni.

Mikko antoi päivälleen arvosanaksi kymmenen ja sai otsikoksi jutulleen Kodin Kuvalehdessä 6/2009 ”Tästä tuli armollinen päivä”, koska hänen "historiallaan on lottovoitto säilyä päivä elossa".
Oma päiväni saisi kyseisillä kriteereillä saman arvosanan juurikin tämän ihanan taudin takia, jota juuri poden. Mutta jos totta puhutaan niin on niitä parempiakin päiviä ollut. Annan arvosanaksi kuutosen, koska olen kipeä, kyllästynyt kotona olemiseen, niin hölmö että teen silti etänä töitä, enkä tunne itseäni hyväksi ihmiseksi, koska mollasin taiteilija Mikko Kuustosta.